torstai 25. elokuuta 2011

Saiskos toisen..?

Tänään taas heitettiin bensaa liekkeihin.  Ja kunnolla.
Toisin kuin otsikko saataisi antaa olettaa, en todellakaan tarvitse tämän päivän päälle edes yhtä lasillista punaviiniä. Roihahduksen sai aikaan tällä kertaa pieni, suuri hetki koulupäivän loppupuolella.
- Ope, saisko halin?
- Tottakai!
 Sylin avautuessa halauksesta oli kysyjän taakse jo muotoutunut halijono, ihan itsestään. Siinä sitä sitten rutistettiin vuorotellen, niin että kylkiluut natisivat. Jonon huvettua kuului vielä käytävästä:
- Saiskos toisenkin..? 
Sillä hetkellä taas tiesi miksi työtään rakastaa, ja että yksi kynnys on jälleen ylitetty. Tässä luokassa on nyt astuttu luottamuksen huoneeseen.
Kansankyn ttilän sielu liekehtii ja sydän läpättää. 

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Emo, poikanen ja ensimmäinen yksinlento

Perheessämme on tänä syksynä kaksi ekaluokkalaista: emo ja poikanen. Ei liene yllätys, että ekaluokan aloittaminen jännitti enemmän emoa. Kuin taikaiskusta rationaalinen opeihminen muuttui poikasensa koulutaipaleen edellä lähes neuroottiseksi pre-murehtijaksi. Pakko se on myöntää, äiti-ihminen sisälläni sai yliotteen paitsi tiedosta, taidosta ja tieteestä, myös maalaisjärjestä.

Koulun alkua edeltävän ennaltamurehtimisen lakipiste lienee jotakuinkin siinä, kun emo 4,5 tuntia ennen ensimmäistä kouluaamua istuu poikasensa sängyn vierustalla ja pyyhkii kyyneleitä poskiltaan. Entäs jos se ei osaakaan kulkea sillä bussilla itse? Mitäs jos ne kaverit ei enää halauakaan olla sen kavereita? Mitäs jos sitä vaikka jännittää? Tai pelottaa? Ja entäs jos se ei uskalla sanoakaan siitä minulle, korvaamattomalle äidilleen?

Jos opeminä olisi silloin tullut istumaan viereen ja sanonut: "Kyllä se lähtee sujumaan. Luota vain lapseesi, he osaavat jo yllättävän paljon. Nyt otetaan ensi kertaa hieman ilmaa siipien alle", olisin varmaankin vetänyt sitä turpiin. Näin kahta viikkoa myöhemmin olisin kuitenkin joutunut myöntämään opeminän olleen oikeassa (mokomakin besserwisser).

Jo kolmantena päivänä poikanen osoitti ilmiömäisiä urbaaneja selviytymistaitoja. Lapsukaisemme tarttui toimeen, kun bussin kuljettaja pysäkille pysähdyttyään unohti avata oven ja jatkoi matkaansa ilman poikaa. Viikon vanhan kännykän ja kolme päivää vanhan bussikortin omistaja päätyi siltä seisomalta soittamaan omatoimisesti bussikorttiin painettuun numeroon: "Hyvää huomenta. Eikös se ole sellainen juttu, että siihen bussiin pitäisi päästä kyytiinkin?".

Poikasen urospuolinen vanhempi soitti seuraavana päivänä samaiseen numeroon (huolestuneena tietenkin). Kyseinen asiakaspalvelu ilmoitti ykskantaan, että voimme olla huoleti: koskaan ennen ei ekaluokkalainen ole soittanut asiakaspalveluun.Poikasen vanhemmaat voivat olla varmoja, ettei tämä tule enää koskaan jäämään pysäkille ja nimikin kyllä muistetaan.

Niin ne siivet sitten kuitenkin alkavat kantaa. Kolmessa päivässä.


perjantai 19. elokuuta 2011

Opekin oppii!

Ope oli tänään liekeissä. Leimahduksen sai tällä kertaa aikaan luokan lattiaan teipattu lukusuora. Kyllä - lukusuora. Luvuilla leikkiminen on paaaaaaljon hauskempaa kuin matematiikka ;) . Tosin liekit sitten sammutettiin oksennussuihkulla.

Kahdenkymmenen 6-7 -vuotiaan omatoimisuusaste ruokalan itsepalvelujonossa ei ole vielä seitsemäntenä koulupäivänä terävöitynyt parhaimmilleen. Omatoimisuutta kuvaavan paraabelin lukuvuosihuippu ajoittunee jonnekin marras- ja maaliskuun välillle.

Liekehtivän observoijan havaintojen mukaan ääripäät täydentävät toisiaan myös ateriointiin liittyvässä funktionaalisessa kontekstissa: siinä missä toinen jähmettyy patsaaksi heti tarjottimen saatuaan, juoksee toinen täpötäysi tarjotin iloisesti keikkuen pitkin iiihanan piiitkiä käytäviä - räiskis ja läiskis:

- Ei mitään hätää, ope auttaa. Se on ihan vaan maitoa. Nyt haetaan rätti. Ei hätää, jos itkettää niin anna tulla, se helpottaa. Tulepas hetkeksi sykkyyn...

Ilmiön tiheys on viikottainen. Onko kyse siitä ettei oppilas opi, vai ettei ope opi?

Toisinaan jopa ope oppii. Oltuaan viikon kaksi ensimmäistä päivää ehtimättä syödä omaa ateriaansa ope älyää viimein lähteä luokkineen syömään 10 minuuttia aiemmin. X -factorin kerrannaisvaikutus on kuitenkin arvaamaton ja raju. Kun jokainen ihmistaimi on viimein saanut aterian eteensä ja istuu maitoineen turvallisesti paikoillaan, pääsee myös ope nauttimaan ruokatilanteenvalvontavelvollisuusateriansa. Haarukka on jo melkein on suussa, kun kuuluu kohahdus, kiljaisu ja hiljaisuus. Pahoinvoivan oppilaan huonosti pureskeltu lounas loiskahtaa pöydän ylitse kaarena, joka matemaattisesti tarkasteltuna voisi olla kaunis ja säännöllinen. Matematiikasta puuttuu haju.

- Ei mitään hätää, ope auttaa. Haetaan rätti. Ei hätää, jos itkettää niin anna tulla, se helpottaa. Tulepas hetkeksi sykkyyn.

Perjantaina opekin tietää, että jos viidestä lounaasta otetaan pois kaksi, jää jäljelle kolme ateriaa
(mutta palkasta veloitetaan 5).

maanantai 15. elokuuta 2011

Eihän sillä ole edes sukkia jalassa

Maanantaiaamuiset puoli kuuden herätykset on kiellettävä lailla. Varsinkin niiltä, joiden ON oltava työssään sivistyneesti tekemisissä ihmisten kanssa.

Lukujärjestysten laatiminen tuhannelle pikkuihmiselle ja sadalle isommalle ihmiselle on aikalainen ruletti. Lopputulos muistuttaa kuitenkin kiertävän tivolin narunvetoständiä: kaikki saavat ihan varmasti jonkun voiton. Voiton joka yleensä jää käyttämättä tai osoittautuu käyttökelvottomaksi kovin monen mielestä.

Ja kuinka ollakaan minäkin voitin - oikein jättipotin! 4 aamuna viidestä oppilasmussukat pelmahtavat luokkaani klo 8.00. Ope taasen pelmahtaa samaan luokkaan säästä, ruuhkista ja omien lastensa kulloisestakin yhteistyökyvystä riippuen klo 7.56.-7.58. Minä, joka olen aina inhonnut myöhästymistä, eritoten töistä. Tyttönä hypätessäni olin aina luokassa noin tuntia ennen oppilaiden saapumista, mutta nyt perheellisenä: o tempores, o mores!

Aamuni alkaa yleensä siinä puoli kuuden-kuuden aikaan, kun aamuvirkku ekaluokkalainen tulee vuoteen viereen kysymään : "Saako kohta jo puuroa?" Vielä unen tarpeessa oleva, edelleen öisin heräävä viisivuotias havahtuu veljen puheeseen ja alkaa itkeä: "Onko jo pakko herätä? Miks tuo aina herättää mut vaikka mua vaan nukuttais?" Viisivuotiaan rauhoittelun jälkeen sopiikin jo aloittaa aamu-unisen, 23 -kiloisen perunasäkin oloisen nukkuvaa esikoisen repiminen ylös sängystään. Yleensä tämä onnistuu neljännellä tai viidennellä yrittämällä.

Kun koko karavaani on saatu kammettua aamaispöydän ääreen, on aika tarjoilla kolme erilaista aamiaista. Ei, en ole sivutoiminen hotellin omistaja, vaan allergiaperheen äiti. Lasten pupeltaessa aamaistaan voin yrittää löytää puhtaat vaatteet ylleni. Tähän vaiheeseen sisältyy usein myös epämääräinen ja äänekäs säntäily avaimia, puhelinta, silmälaseja, huulirasvaa, kalenteria, muistivihkoa ja muuta tarpeellista "kevyesti koordinoiden".

Tavoitetilana on, että seitsemän aikaan saippuakoteloa etäisesti muistuttava kulkuneuvoni olisi jo matkalla kohti kuopuksen päivähoitopaikkaa. Sallittujen tuntinopeuksien rajoissa olen tällä aikataululla perillä työpaikallani, noin teoreettisesti ajatellen, 15-10 minuuttia ennen opetuksen alkamista. Yhtä teoreettisesti ajaltellen olen myös itse syönyt aamiaista ja kammannut hiukseni. Eikä haittaa lainkaan että vain toisessa silmässä on ripsiväriä ja paita on nurinpäin.

Aamu oppilaiden kanssa alkaa havannoimalla:
- Hei, opella ei oo edes sukkia..!

Juu, saahan niitä tavoitteita olla. Opellakin.

perjantai 12. elokuuta 2011

Otteita päivästä kaksi

klo 9.07

- Hienoa, nyt kaikki istuvat omalla paikallaan.
- Ope, oonko mä omalla paikallani?
- Olet. Nyt kun me kaikki olemme omilla paikoillamme...oliko sinulla jotain asiaa?

Oppilas viittaa kiihkeästi tuolillaan vispaten. Ope epäilee, että lapsella on vessahätä.

- Ei. Mutta oonks määki mun omalla paikalla?
- Olet. Te kaikki olette omilla paikoillanne.
- Ope hei!
- Niin?
- Mulla ois sittenkin vessahätä. Tai oikeestaan mua kakattaa. Mä en vaan muistanut sitä ennen kuin sä sanoit että nyt me kakki ollaan omilla paikoillamme.

Luokasta kuuluu kiherrystä ja kuhinaa, mutta urheasti pinnistellen ope kerää itsensä ja pitää naamansa "ymmärtäväinen ja kärsivällinen" -ilmeellä.

- No sitten täytyy mennä vessaan. Muistatko missä se on?
- Muistan! Se on tuolla käytävässä.
- Hyvä juttu, menepä sitten käymään saman tien.
- Ai missä?
- Siellä vessassa.
- Ai niin...

Oppilas lähtee luokasta ja palaa noin 30 sekunnin kuluttua:

- Hei ope. Olinks mäkin mun omalla paikalla?
- Olit, mutta eikös sinulla ollut asiaa vessaan?
- ?
- Mihin olit menossa, muistatkos?
- No kakalle.
- Niin, alapa nyt mennä ettei tule kiire.
- Joo. Mutta ope, mä en enää muista missä se vessa on.

klo 10.35

Ensimmäisenä päivänä tutustuttiin ruokalaan. Ope mainitsi sivulauseessa että siellä kunnioitetan hyviä tapoja, sillä tämähän on ravintola eikä sikala. Nyt lähdettään kertaamaan.

- Nyt pääsemme taas tutustumaan omaan ruokalaamme. Osaisiko joku kertoa omin sanoin mikä on ruokala?
- Se on niinku...tai emmää muista. Eiku, muistanpas! Se on niinkuin sikala mutta ihmisille.

klo 11.57

Ope kättelee ja kiittää jokaista päivän päätteeksi luokan ovella:

- Kiitos ja näkemiin. Hyvää viikonloppua!
- Kiitos.
- Kiitos ja näkemiin. Hyvää viikonloppua!
- Kiitos. Eikö me nukutakaan täällä päiväunia?

klo 20.45

Ope peittelee oman ekaluokkalaisensa yöunille.

- Äitin oma koululainen. Oletpa sinäkin jo iso poika...
- Joo. Mut hei, arvaatko mitä?
- No mitä?
- Tiiätkö mikä on siellä koulussa kivointa?
- No ne välitunnit!

Auts...



torstai 11. elokuuta 2011

Huono äiti ja nolot jutut

Kylläpä rysähti. Koskaan ei ole ollut lukuvuoden ensimmäisenä päivänä näin avuton ja nääntynyt olo.

Eilen avasin hieman sitä tilaa, jonka kesän aikana sain saavutettua. Sitä auvoisaa ja armeliasta toimettomuuden ja tarpeettomuuden tunnetta, vapautta olla tekemättä mitään 45, 60 tai 90 minuutin jaksoissa. Tänä aamuna tuo kaikki ikään kuin haihtui sen siliän tien.

Keskimmäinen jälkeläisistäni aloitti tänään oman koulutaipaleensa. Ilman äitiä. Miten huonoksi ja alhaiseksi äiti-ihminen voikaan itsensä kokea! Muksua ei äidin poissaolo tuntunut häiritsevän, tärkeintä oli että näkee taas kesän jälkeen eskarikamut, ja että upouusi kännykkä on varmasti sille varatussa taskussaan. Vuotta vanhemmalla veljelläänkin oli huolena vain yksi asia: "Voitaisko me hei sopia, et sä ja iskä ette sit enää  koskaan näyttäytyis siellä koululla..? Ja jos näyttäydytte, niin ette sit ainakaan kerro niitä teiän noloja vitsejä." Onneksi oli laittaa mummo ja pappa tuleen tällä kertaa.

Itse sain samaan aikaan toisaalla lähimmiksi työkavereiksini lähes kaksikymmentä innokasta ihmistaimea vuosimallia 2004. Kyllä, ekaluokka sielläkin. Tästä päivästä alkaen olen ensi kertaa  samaan aikaa sekä ekaluokan opettaja, että ekaluokkalaisen äiti. Pikkumetsässä siis eletään seuraavat 9-10 kuukautta - ainakin.

Uusia tässä luokassa ovat siis niin ope kuin oppilaatkin. Ei muuta kuin Ossi -pupunaamari päähän ja kohti suloista kaaosta.  Jouluun mennessä me jo löydetään vessat...

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Silmissä kiiltää VESO

Jep, jep. Käytäntö on parasta teoriaa, vai miten se taas olikaan. Kesäaivot olivat mukavasti unohtaneet
kaikki velvollisuudet ja rutiinit, jotakuinkin lukuunottamatta omien lasten ruokkimista.

Kun  kulkee monta viikkoa kuontaloaan kampaamatta, ja unohtaa sanat "meikki" ja "korkokengät" (tai ylipäätään kengät), voi olla varma ettei työhön paluu ole välttämättä ihan sieltä helpoimmasta päästä. Puhumattakaan herätyskellon käytöstä, autolla ajosta tai omien lasten ja miehen joka aamuisesta liikekannallepanosta...

Tällä kertaa vietin lukuvuoden ensimmäistä työpäivää uuden työpaikan keltanokkana. Mielenkiintoista, etten sanoisi. Liekehtivä observoija jätti tällä kertaa tarkat muistiinpanot tekemättä, mutta allekirjoittaa edelleen seuraavaan, jo vuosia sitten tekemänsä päätelmän:

Työmaan iloinen jälleennäkeminen kesän jälkeen on aina tunnelmaltaan sähköinen.
Toiset pomppivat innokkaina ja tarmoa täynnä, kuin aropuput toistensa kaulaan. Samaan aikaan toiset ovat kuin sähköpaimenen avulla teuraalle ajetut naudat. Useimmilla myös kiiltää silmissä. Kiiltoa on pääasiassa neljää lajia.

Kiiltotyyppi a) "Haluan-rakastaa-kaikkia-maailman-lapsia-ja-aikuisia- ja-jakaa-kaikki-upeat-ideani-ja-kesän-aikana-hankkimani-koulutusmteriaalit,-tiedot-ja-taidot-kanssanne-HETI"

Kiiltotyyppi b) "Katos vaan, näyttää sitten hankkineen uudet kengät, ihan Louboutinit. Just, just...miehensä rahoilla. Ja mitenköhän se noitten kahden suhde oikein voi. Voi tsiisus kun tuokin on lihonut, siinä taas rillievät maistunut.Pakko päästä juttelemaan..."

Kiiltotyyppi c) "Voi hemmetti, syyslomaankin on vielä kaks kuukautta. Multa pääsee parku."

Kiiltotyyppi d) "Voi helvetti. Ja kesäkuuun toiseen päivään asti pitäis jatkaa. Mun on saatava paukku."


Tätä ilmiötä kutsutaan lyhyesti VESO -päiväksi. Jokainen sen kerran kokenut tietää mitä tarkoitan.