perjantai 21. syyskuuta 2012

Liikenneturpaa

Tein tovi sitten retken liikennepuistoon oppilaiden kanssa. Etukäteen tankkasimme liikennemerkkejä ja -sääntöjä, ja opettelimme jalankulkijan ja pyöräilijän turvallisuuteen liittyviä asioita. Ja mikä päivä siitä tulikaan!

Moni kummasteli, miten uskallamme lähteä kaupungin halki kävellen puistoon. Nooh...sitä siedättyy monelle vaaranpaikalle, tai sitten on vaan hullurohkea ja pikkaisen tyhmä ;) Ei vaan, vakavasti: lapset OSAAVAT kyllä, kun heille annetaan luottamusta.

Koko retken ainoa oikea vaaratilanne, suoranainen liikenneonnettomuus tuli vastaan paluumatkalla. Reipashenkinen ja vilkas oppilaani oli kävellyt koko matkan käsikädessä kanssani todella mallikkaasti. Sata metriä ennen koulua päästin irti tuumien: "Nyt on mennyt niin komeasti tämä päivä, että eiköhän loppumatka jo suju itsekin?"

Oppilas siirtyi vierestäni jonon kärkeen, suoraan minun taakseni. Noin 20 sekuntia myöhemmin kuului todella kova kumahdus: auto törmäsi johonkin?

Eeei...sen sijaan samainen oppilas piteli verta valuvaa suutaan ja huusi kuin palosireeni.

- Mitä tapahtui?

- Mnäääää törnmmmmäsinn siiiiiihennn...

- Mihin?

- ...tohon! (osoittaa liikennemerkkipylvästä)

- Näytäpäs... ,sanon ja laitan paperia suun eteen, ettei veri valuisi vaatteille. Totean, että huuli on haljennut.

- Miten siinä nyt niin pääsi käymään?

- No kun mä en kattonut.

- Hmmm....mutta mitäs me on kaksi viikkoa ja nytkin koko päivä harjoiteltu?

- No sitä että liikenteessä pitää kattoa ympärilleen...

Päivä päättyi terveydenhoitajan vastaanotolle, jonka kanssa vaihdoimme hymyileviä katseita pienen oppilaan tehdessä selvitystä huulensa halkeamisesta. Siitä huulesta tuli aika muhkea liikenneturpa ;)


keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Pottuja ja pottumaisia juttuja

Mitä ihmettä tapahtui kansankynttilälle, kun ei ole pahemmin leimunnut?

Arki sen ajan varasti, vaikka minullehan ei pitänyt koskaan käydä niin. Mutta kävipä kumminkin: blogistelu ja kaiken sorttinen päiväkirjaaminen jäi piiitkäksi toviksi vanhakantaisen, satiinipäällysteisin pahvikansin varustetun vihkon ja opeklassikon "Opettajan päiväkirjan" reunoihin kiirekoukeroin raapustettujen merkintöjen varaan.

Jaa, että miksi? Syitähän voi aina kaivella: laiskuutta...ajankäytön hallinnan opettelemista...perhekiirettä...harrastusrumbaa ja kouluzumbaa. Pah, pakko se on myöntää: ihan kaikkea kivaa ei vain ehdi. Elämä kun on valintoja.

Luulen että kaikki äidit käyvät tätä keskustelua itsensä kanssa aina tavan takaa: mitä MINÄ haluan? Itselleni, perheelleni, lapsilleni, työhöni, arkeeni, vanhuuteeni?

Samalla kun heitin bensaa liekkeihini työmaalla havahduin ruususen unesta myös siihen tosiasiaan, että omat lapseni ovat tosiaan kasvaneet  (vaikka unohtivat kysyä lupaa). Menneet venähtämään paitsi pituutta, ovat opetelleet itsenäisiksi ja itsepäisiksikin, mokomat. Tulevat ovesta, heittävät repun eteisen nurkkaan ja nappaavat fillarin tellingeiltä: "Moneltako mun pitää tulla?" Syövät kaksi kiloa pottua aterialla ja kysyvät tunnin päästä: "Óisko jotain syötävää?"  Niin sitä joutui heittämään hyvästit ainakin päiväkotivuosille, apupyörille, päiväunille(!) ja 400€/kk ruokalaskulle...tätä nykyistä en edes uskalla laskea.

Mutta sitten se, mitä kukaan ei ole kertonut. Isku kasvoja vasten. Miksei kukaan ole kertonut..? Lasten ikävuosien karttuessa niitä karttuu myös minulle - siis minulle! Lekavasaran lailla tämähtää tajuntaan se, että tässä on jo aikuinen, ihan aikuinen aikuinen. Ja tyttären mukaan aikuisen tunnistaa siitä että ne on vanhoja. Minä en halua.

Enkä nyt tarkoita ikävuosissa mitattavaa vanhenemista perinteisessä mielessä, enkä varsinkaan negatiivisessa mielessä, olenhan aina unelmoinut tulevani mummoksi. Pehmeäksi ja lempeäksi mummoksi, joka tarvittaessa potkaisee raggareita persuuksille.

Tarkoitan sitä vanhemeniseen havahtumisen tunnetta, kun tajuaa että "sitten kun" onkin nyt, tai ehti jo mennä. Siitä se kiire vasta alkaa, voi pojat. 

Valintoja on tullut sitten orastavia ryppyjään rasvaillessa tosiaan pohdittua.  Turhat rönsyt arjesta jäivät pois, ja sinne kalenteriin suhrumerkintöihin raivattiin reilusti tilaa sille "sitten kun" -toteutettavaksi aiotulle olla völlöttämiselle. Pottumaisia valintoja tuli tehtyä muuallakin kuin ruokalaskussa: äidin oma ja rakas harrastus sai jäädä, koska ne "Moneltako mun pitää tulla? Oisko jotain syötävää" -tyypit tarvitsevat harrastuskuskia, läksyjen tarkastajaa, rajojen asettajaa ja...pyykkärikokkia.

Ihanan rakkaan ja ihanan raskaan ekaluokan aikana kasvoi siis myös kansankynttilä, ihmisenä, opena ja äitinä. Tai sitten valui kuluneisuuttaan liekehtiessään, muutti muotoaan toiseksi jääden silti samaksi, löytäen uudellen sydämensä. Ehkä enneminkin niin.

Antaa palaa, nyt ollaan jo tokaluokalla ;)