torstai 20. joulukuuta 2012

Joulutilauksia ja Pelehdin

Kansankynttilän tekemän satunnaisen kenttätutkimuksen mukaan lasten keskittymis- ja oppimiskyvyn alenema on kääntäen verrannollinen avattujen joulukalenterin luukkujen määrän kanssa. Mitä enemmän luukkuja on avattu, sitä vähemmän MILLÄÄN kouluun liittyvällä on mahdollisuuksia kilpailla tilasta muksujen ajattelussa.

Otetaanpa kevyt kenttätilanne 1:

- Paljonko on kolme kertaa kolme?
- Mulla on staarvaarskalenteri.
- Niinhän sinä kerroit. Mutta mitäs minä kysyin?
- ????
- Se kysy paljonko on kolme kertaa kolme?
- Ei mulla oo kun yks kalenteri.

Tai saman päivän aikana käyty keskustelu 2:

- ...kolme viisasta miestä toi sit niille (Jeesus, Maria ja Joosef) niitä lahjoja sinne Pelehtimeen.
- Minne? kysyy opettaja
- Pelehtimeen, toistaa oppilas.
- Tarkoitatko Betlehemiä?
- Joo, sitä pelikaupunkia, vahvistaa oppilas.

Keskustelu 3 tapahtui ruokapöydässä:

- Mitä sää toivoit joululahjaks pukilta?
- En mitään, kun ei sitä oo olemassa.
- Onhan, sen tontutkin tuo meidän joulukalenteriin joka yö jotain.
- No ei tosiaaaaaankaan oo. Ne on sun vanhemmat, jotka on niitä tonttuja.
- Sä et tajua mitään, en mä puhunu nyt vanhemmista vaan TONTUISTA.
- Niin, niitä ei ole olemassa.
- Ääh, mä EN JAKSA enää. Sä et kyl tajua yhtääääään mitään. MUN VANHEMMAT ON OLEMASSA, eikä NE ole tonttuja, vaan TONTUT on.

Ja sokerina pohjalla joululahjojen syvin merkitys, tilanne 4:

- Mitäs olette toivoneet joululahjaksi?
- Mä toivon pehmoja.
- Mä toivon suklaata.
- Mä toivon uutta snoukkalautaa.
- Ja mä jotain yllätystä.
- Mä oon tilannu meidän porukoilta uuden iPhone3:en ja iPadin.


Hauskoja pyhiä toivottelee
Kansankynttilä

tiistai 18. joulukuuta 2012

Liimanäppi

Näissä tulevaisuuden toivojen kanssa tehtävissä hommissa ei pääse pitkästymään. Joskus saattaa tosin käydä niin, että oppilaat eivät järjestä riittävästi virkeänä pitävää sutinaa. Mutta eipä hätää: kätevä ope järjestää sitä ihan itse.

Erietevä ope aloittaa päivän nasakalla kuvistunnilla ja käyttää välitunnin korjaten risoja opetusvälineitä: liimaa ja ilmastointiteippiä kehiin - ja johan toimii taas.

Välitunnin päätyttyä luokkaan palaa parikymmentä punaposkista ja iloista lasta, ja rouva Kansankynttilä asettuu luokkansa eteen rentona ja hyväntuulisena.
Ope tempaisee käden taskustaan, ja kas: käsi ei liiku.

Muutaman nanosekunnin sisällä biokemiallinen reaktio välittää open aivoihin viestin, joka iskostuu lekan lailla tajuntaan: ai niin, taskussa on tuubillinen geelimäistä pikaliimaa. Sitä, jolla korjasin niitä muoviosia välitunnilla...

Ratkaisu: uusi tuntisuunitelma. Äidinkielen työkirjat esiin ja tehtävien pariin - yhdellä kädellä kun on vaikea taputtaa.

Siinä sitten rouva opettajatar hipsii muina naisina luokan tiskialtaan tuntumaan ja rempaisee pienellä irvistyksellä käden taskusta. Samalla hymyillen, sekä luottavaisuutta ja rauhallisuutta huokuen:

- Jatka vain siitä, ihan hyvin menee. Ope tulee kohta katsomaan, pesen vain ensin kädet.

No ei lähtenyt puhtaaksi ei. Sormissa oli vahva pikaliima-nukka-taskunpohjamurukuorrute vielä monta päivää. Vähän niin kuin olisi kinkun kuorruttamista sormeensa testannut.

Mitä tästä opimme: kannattaa katsoa minne näppinsä tunkee. Oli sitten omat tai ei.