Kansankynttilän liekki on lepattanut jo jonkun aikaa. Uusi ihana työpaikka on edelleen innostava ja rakas, mutta kuluneen lukuvuoden vastoinkäymiset ovat verottaneet paloaikaa siinä määrin ettei happea ole aina riittänyt kirjalliseen loimuamiseen.
Jostain, edelleen tuntemattomasta syystä hyvin kurissa pysynyt migreenivihulainen palasi kansankynttilän arkeen voimalla ja rytinällä melko pian lukuvuoden alettua. Niin sitten on kansankynttiläkin joutunut alistumaan luonnottomalle luonnonvoimalle ja turvautumaan medikaaliseen huolintaan. Siihen samaan kun lykätään elämän ensimmäinen, syksyn mittainen äänen käheys ja lopulta menetys, niin kummakos tuo jos ei juttu luista.
Nyt, kevään puolella lähes pariviikkoiseksi venähtänyt eläimellinen särky vei sormen suuhun jopa paikallisen sairashoivaamon päänsisustohtoreilta. Kansankynttilä olikin maaliskuun aikana sairaslomalla enemmän kuin yhteensä koko tähän astisella työurallaan. Nyt sitten käytetään jokapäiväisesti muutakin tablettia kuin iipattia, ja suihkutellaan Dymistaa nokkaan.
Lääkitys alkanee olla kohdallaan, kun taas kädet syyhyävät askartelemaan, pää pursuaa pedagogisia innovaatioita ja ääntäkin taas riittää. Siitäkin huolimatta, että kirkas kevätaurinko pakottaa sulkemaan verhot, ja lopullinen ero vanhojen rakkauksien tumman suklaan ja punaviinin kanssa on nyt totisinta totta.
Mikäs tässä, kunhan vaan pää kestää ;)
