Olipa kerran oppilas. Ja sillä opettaja. Oppilas oli suloinen, pieni ja iloinen, myös opettajan mielestä. Eräänä päivänä sattui kuitenkin niin, koulupäivän alkaessa ulkona olikin kovin sateista ja märkää. Sinä aamuna suloinen pieni ja iloinen oli märkä, kiukkuinen ja viluinen.
Märän, kiukkuisen ja viluisen saapuessa luokkaan jäi lattiaan märät jäljet, kuin etanalla konsanaan. Pikkuinen riisui sukkansa ja opettaja ripusti ne patterille kuivumaan. Vaihtopaitaa pienellä ei ollut, eikä maailman kauneimman hupparin alta löytynyt edes toista paitaa – siitä huolimatta pieni istui koko päivän sinnikkäästi pulpetissaan ja vaati päästä myös välitunneille jo ennetään märkine vaatteineen.
Kiukkuisena, hammasta purren pikkuinen piirsi kolmoset ja neloset vihkoonsa, vaikka hiuksista valuva vesi ensi alkuun tahrasikin vaivalla aikaan saadut koukerot. Opettaja kuivasi hiukset omalla liikuntapyyhkeellään, ja tarjosi lainaksi omat sukkansa. Auttoihan se hieman, mutta vilu ei kadonnut koko päivänä.
Iltapäivällä suloinen pieni ja iloinen lähti kohti kotiaan jalassaan opettajan sukat, mutta edelleen ilman sadetakkia – tai takkia ylipäätään, Crocseineen ja reppuineen taivaltamaan kohti kotia. Vesisateessa.
Opettaja vilkutti pienelle pakottaen itsensä hymyilemään rohkaisevasti.
Maanantaina pieni oli kuumeessa. Ja opettaja kirjoitti seitsemättä kertaa kolmen viikon sisään kotikirjeeseen otsikon: ”Muistattehan säänmukaisen pukeutumisen”.
En kestä. Miksei vaan voi olla niin, että kaikilla olisi lämmin ja ihana olo. Eikä vettä tarvis sataa kovinkaan usein.
VastaaPoista