Tiedättehän sen tunteen, kun lukuisten enemmän tai vähemmän huonosti nukuttujen öiden jälkeen saa nukkua hyvin? Ja sen, kun sitten herää ja venyttelee raajojaan makea, hymyä muistuttava virne huulillaan ja kääntää kylkeä? Puhumattakaan siitä ohikiitävästä, kertakaikkisen säväyttävästä sekunnista kun silmäluomien välistä piirtyy verkkokalvolle kuva herätyskellosta, josta ei tarvitse välittää. Paitsi silloin, kun sen osoittama aika on tunnin liian paljon...
Aamuisesta pommiin nukkumisesta likipitäin toipuneena Kansankynttilä painoikin sitten oikea etujalka suorana moottoritietä pitkin kohti sivistävää työpaikkaansa, mielessään vähemmän arvostettuja sivistyssanoja mumisten. Radiossa aamuäänet setvivät samaan aikaan jonkin jooga asanan tuomaa jumalaista kokemusta, "miten just sillon tajusi et hei, elämä on tässä. Näin tän pitää mennä".
Kyseisen pikataipaleen jälkeen (nopeusrajoitusten puittessa toki...) oli enää jäljellä korkokenkäpikajuoksun uuden piiriennätyksen rikkomisyritys halki jäisen pihamaan. Yritys hyvä, toteutuksessa toivomisen varaa.
Syystä tai toisesta nopeuden ja laskeutumiskulman, sekä ilmatilan arviointi petti juuri ulko-oven edessä lojuvan ritilän ensimmäisen neljänneksen loppupuolella. Spagaati ei ole koskaan ollut kansankynttilän lempimuuveja, mutta yllättävän hyvin siihenkin taipuu. Ainakin jos on korko siellä ritilän välissä jumissa.
Ei muuta kuin takalisto mustana kohti uusia kommelluksia. Ja terveiset sinne radioon: oli aika kaukana jumalaisesta tämä kokemus mutta venyinpä minäkin. Vaikka ei sen näin pitänytkään mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti