Kylläpä rysähti. Koskaan ei ole ollut lukuvuoden ensimmäisenä päivänä näin avuton ja nääntynyt olo.
Eilen avasin hieman sitä tilaa, jonka kesän aikana sain saavutettua. Sitä auvoisaa ja armeliasta toimettomuuden ja tarpeettomuuden tunnetta, vapautta olla tekemättä mitään 45, 60 tai 90 minuutin jaksoissa. Tänä aamuna tuo kaikki ikään kuin haihtui sen siliän tien.
Keskimmäinen jälkeläisistäni aloitti tänään oman koulutaipaleensa. Ilman äitiä. Miten huonoksi ja alhaiseksi äiti-ihminen voikaan itsensä kokea! Muksua ei äidin poissaolo tuntunut häiritsevän, tärkeintä oli että näkee taas kesän jälkeen eskarikamut, ja että upouusi kännykkä on varmasti sille varatussa taskussaan. Vuotta vanhemmalla veljelläänkin oli huolena vain yksi asia: "Voitaisko me hei sopia, et sä ja iskä ette sit enää koskaan näyttäytyis siellä koululla..? Ja jos näyttäydytte, niin ette sit ainakaan kerro niitä teiän noloja vitsejä." Onneksi oli laittaa mummo ja pappa tuleen tällä kertaa.
Itse sain samaan aikaan toisaalla lähimmiksi työkavereiksini lähes kaksikymmentä innokasta ihmistaimea vuosimallia 2004. Kyllä, ekaluokka sielläkin. Tästä päivästä alkaen olen ensi kertaa samaan aikaa sekä ekaluokan opettaja, että ekaluokkalaisen äiti. Pikkumetsässä siis eletään seuraavat 9-10 kuukautta - ainakin.
Uusia tässä luokassa ovat siis niin ope kuin oppilaatkin. Ei muuta kuin Ossi -pupunaamari päähän ja kohti suloista kaaosta. Jouluun mennessä me jo löydetään vessat...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti