torstai 20. joulukuuta 2012

Joulutilauksia ja Pelehdin

Kansankynttilän tekemän satunnaisen kenttätutkimuksen mukaan lasten keskittymis- ja oppimiskyvyn alenema on kääntäen verrannollinen avattujen joulukalenterin luukkujen määrän kanssa. Mitä enemmän luukkuja on avattu, sitä vähemmän MILLÄÄN kouluun liittyvällä on mahdollisuuksia kilpailla tilasta muksujen ajattelussa.

Otetaanpa kevyt kenttätilanne 1:

- Paljonko on kolme kertaa kolme?
- Mulla on staarvaarskalenteri.
- Niinhän sinä kerroit. Mutta mitäs minä kysyin?
- ????
- Se kysy paljonko on kolme kertaa kolme?
- Ei mulla oo kun yks kalenteri.

Tai saman päivän aikana käyty keskustelu 2:

- ...kolme viisasta miestä toi sit niille (Jeesus, Maria ja Joosef) niitä lahjoja sinne Pelehtimeen.
- Minne? kysyy opettaja
- Pelehtimeen, toistaa oppilas.
- Tarkoitatko Betlehemiä?
- Joo, sitä pelikaupunkia, vahvistaa oppilas.

Keskustelu 3 tapahtui ruokapöydässä:

- Mitä sää toivoit joululahjaks pukilta?
- En mitään, kun ei sitä oo olemassa.
- Onhan, sen tontutkin tuo meidän joulukalenteriin joka yö jotain.
- No ei tosiaaaaaankaan oo. Ne on sun vanhemmat, jotka on niitä tonttuja.
- Sä et tajua mitään, en mä puhunu nyt vanhemmista vaan TONTUISTA.
- Niin, niitä ei ole olemassa.
- Ääh, mä EN JAKSA enää. Sä et kyl tajua yhtääääään mitään. MUN VANHEMMAT ON OLEMASSA, eikä NE ole tonttuja, vaan TONTUT on.

Ja sokerina pohjalla joululahjojen syvin merkitys, tilanne 4:

- Mitäs olette toivoneet joululahjaksi?
- Mä toivon pehmoja.
- Mä toivon suklaata.
- Mä toivon uutta snoukkalautaa.
- Ja mä jotain yllätystä.
- Mä oon tilannu meidän porukoilta uuden iPhone3:en ja iPadin.


Hauskoja pyhiä toivottelee
Kansankynttilä

tiistai 18. joulukuuta 2012

Liimanäppi

Näissä tulevaisuuden toivojen kanssa tehtävissä hommissa ei pääse pitkästymään. Joskus saattaa tosin käydä niin, että oppilaat eivät järjestä riittävästi virkeänä pitävää sutinaa. Mutta eipä hätää: kätevä ope järjestää sitä ihan itse.

Erietevä ope aloittaa päivän nasakalla kuvistunnilla ja käyttää välitunnin korjaten risoja opetusvälineitä: liimaa ja ilmastointiteippiä kehiin - ja johan toimii taas.

Välitunnin päätyttyä luokkaan palaa parikymmentä punaposkista ja iloista lasta, ja rouva Kansankynttilä asettuu luokkansa eteen rentona ja hyväntuulisena.
Ope tempaisee käden taskustaan, ja kas: käsi ei liiku.

Muutaman nanosekunnin sisällä biokemiallinen reaktio välittää open aivoihin viestin, joka iskostuu lekan lailla tajuntaan: ai niin, taskussa on tuubillinen geelimäistä pikaliimaa. Sitä, jolla korjasin niitä muoviosia välitunnilla...

Ratkaisu: uusi tuntisuunitelma. Äidinkielen työkirjat esiin ja tehtävien pariin - yhdellä kädellä kun on vaikea taputtaa.

Siinä sitten rouva opettajatar hipsii muina naisina luokan tiskialtaan tuntumaan ja rempaisee pienellä irvistyksellä käden taskusta. Samalla hymyillen, sekä luottavaisuutta ja rauhallisuutta huokuen:

- Jatka vain siitä, ihan hyvin menee. Ope tulee kohta katsomaan, pesen vain ensin kädet.

No ei lähtenyt puhtaaksi ei. Sormissa oli vahva pikaliima-nukka-taskunpohjamurukuorrute vielä monta päivää. Vähän niin kuin olisi kinkun kuorruttamista sormeensa testannut.

Mitä tästä opimme: kannattaa katsoa minne näppinsä tunkee. Oli sitten omat tai ei.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Harmaannuttavaa hommaa

Syyslukukauden harmaannuttava vaikutus ei koske ainoastaan ulkoilmaa, luontoa ja säätä. Kansankynttilä huomasi männä viikkoina, ettei ole muistanut/ehtinyt/ihan vain saanut aikaiseksi tilata parturia sitten elokuun alun.

Mitäs tuosta, ei juurikasvu ja pitkäksi (lue: epäsiistiksi) venähtänyt kuontalo opettamasta estä, varsinkaan kun peiliin ei ehdi päivänvalon aikaan vilkuilla. Mukulat kyllä pitävät huolen siitä, että ope hoksaa milloin on aika "teherä jottain".

Käsityötunti, ompelua opetellen:

- Ope, väsyttääkö sua?, kysyy oppilas oikeassa kainalossa.
- No ei erityisemmin... (mieli tekisi ulvoa KYLLÄ! VOI KYLLÄ!)
- Ai, musta sä kyllä näytät väsyneeltä, palauttaa lapsi, saaden välitöntä tukea luokkakaveriltaan:
- Niin mustakin! Ihan niinku ope ois vanhentunut!

- Noh noh, ei kai nyt sentään. Opehan on vasta 16 täyttänyt.
- No et kyllä oo oikeesti! parahtaa jo luokan hiljaisinkin lapsi.
- Ooooolen, jo kahdeksattatoista vuotta...

Seuraa muutaman sekunnin hiljaisuus.

- Se narraa.
- Niin narraakin!
- Nii-in, kattokaa nyt: sillähän on jo harmaata tukassakin. Eikä kuustoistavuotiailla ole harmaata tukkaa!

Työpaikkaa lähinnä sijaitseva kampaamo sai puhelun uudelta asiakkaaltaan noin 7 minuuttia sen jälkeen kun oppilaat pääsivät koulusta.


lauantai 17. marraskuuta 2012

Lehtolapsestaan onnellinen

Voihan vehnänen, sanoi keliaakikko kun paakarille piipahti. Yhtä pöllämystynyt oli tämä kansankynttilä hoksattuaan yhtäkkisesti saaneensa palautetta.

Palaute poiki muutaman mietteen, joten aion avautua ja avata niitä hiukkasen. (Tästä alkaa historiaosio, kannataa lopettaa jos ei Liekinheittimen oamkohtainen "napanöyhtääminen" nappaa ). Lapsesta saakka olen raapustellut hajatelmia milloin mihinkin. Itseasiassa tämän päiväkirjaajan 30vee taiteilijajuhla taitaa olla juuri näinä aikoina. Aika lailla yhtä kauan olen rasittanut läheisiäni vähintäänkin kohtalaisella määrällä tarinoita, satuja, näytelmiä jne. Kumma kyllä kirjoittaminen ei ole poistanut puhumisen tarvetta, joka on...krooninen (tässä olen yrittänyt opettaa itseäni paremmille tavoille).

Tämä blogi on eräänälainen päiväkirjan ja luovan kirjoittamisen lehtolapsi: nopeasti ja sen enempiä tarkoittamatta alulle saatettu. Puolia on kummastakin, ja kovin on rakas äidilleen.

Oleellista on se, että kaikki tapahtumat ja tarinat ovat silkkaa totta ( muttei sitä totisinta, ovathan ne minun hupsua arkeani). Sen sijaan lapsista ainoastaan omani ovat kuvattuna juuri sellaisina kuin ovat, tyttö tyttönä ja pojat poikina. Päinvastoin kuin oppilasmuruseni, joihin liittyvät tapahtumat kuvaan ja kerron sellaisina kuin ne ovat, mutta vahvasti tunnistetietoja (esim. sukupuoli, nimet, ajankohdat) vältellen ja vaihtaen. Oma ammattietiikka muuten pisti hanakasti vastaan, kun pohdin voiko ope edes blogata siinä missä vaikkapa kirvesmies, kukkakauppias, poliitikko tai urheilija? Monessa muussa hommassa saa puida aika vapaasti työtään ja siihen liittyviä asioita ja ihmisiä, mutta näissä koulumaailman liekkihommssa on kyllä tukevat reunat joihin nojata: lainsäädäntöön kun on kirjattu mm. yksilönsuoja, lapsen oikeus turvalliseen kasvuun, salassapitovelvollisuus...noin niin kuin ihan vain muutamia mainitakseni.

Päädyin aikanaan päätelmään että voi se opekin bloggailla, jos vaan onnistuu pitää vilkas kieli keskellä suuta ja reippaasti toisinaan myös siellä poskessa. Karrikoidut stereotypiat ovat minulle rakas keino tehostaa viestiä, korostaa sitä, mistä se ajatus sitten oikein lähti. 

Tämä reflektoivan filosofisen ajattelun puuska päättyy havaintoperäiseen, täysin subjektiiviseen kuvaukseen:

 Huumoritajuni on aina ollut notkea, ja sen huono laatu sitkeä, mistä syystä tapani suhtautua maailmaan, arkeen ja ennen kaikkea itseeni lienee enemmän tai vähemmän pirskahtelevan kupliva. Niin, ja vähän pyöreä. Toisinaan multainen ja juurevakin, ja tarvittaessa kevyesti hapokas.







tiistai 2. lokakuuta 2012

"Opettaja, kannattaisko tutustua oikeaan elämään?"

klo 06.55  Koti, tuulikaappi

Kolmet hanskat hukassa. Yhdeltä lapselta puuttuu sukat. Maito on loppu. Koira on karannut metsään.

Lopulta: kahdelle äidin hanskat, itse pärjää ilmankin vaikka onkin vain +7 astetta lämmintä. Kolmannelle eripariset hanskat. Perään korkokenkäjuoksu edellispäivänä pestyn lattian poikki kodinhoitohuoneeseen: ja kas, pari sukkia. Koiran saa metsästä takaisin palasella kuivattua possunkorvaa. Aamukahvi jäi väliin, päätän juoda sen töissä.


klo 7.10 Päiväkoti, tuulikaappi

Kuopuksen kuravaatteet ja kumisaappaat jäivät kotiin. Lapsella on ulkoilupäivä.

Lopulta: ihana päiväkodin täti kaivaa esiin päiväkodin varavaatteet ja tuulikaapista soitetulla paniikkipuhelulla tavoitettu ystäväperheen äiti lupaa tuoda tullessaan ylimääräisen parin saappaita.


klo 7.55 Työpaikka, oma luokka

Huomaan kopioineeni väärät monisteet. Työpuhelimessa on 12 vastaamatonta puhelua ja 9 tekstiviestiä. Tietokone ei käynnisty.

Lopulta: vedetään hatusta. Viestit luen, mutten vastaa. Ne ja kahvi  joutuvat odottaamaan ensimmäiseen välituntiin saakka. Ainakin.

Tunnilla käsittelemme tunteita, koska Helmerin koira oli syönyt Helmerin hamsterin edellisiltana. Kalle ja Kaisa alkavat itkeä, koske heidän mumminsa kuoli viime talvena ja siitä tulee vieläkin paha mieli. Ykää ei itketä, mutta hän ymmärtää miltä muista tuntuu: "Muakin itkettääis jos mun veli vaikka sais pelata pleikkaria ja syyä karkkia ja mä en sais. Mut mä saan sit kyllä varmaan iskältä viiskymppiä kun oon sen luona jos kerron sille."


klo 8.47 Työpaikka, oma luokka

Välitunnin hädin tuskin alettua Petteri tulee itkien ja huutaen luokkaan. Tuuppija-Toni on tönöissyt häntä takaapäin. Tai ainakin on ehkä. Melkein varmaan se ehkä oli. Varmaan ainakin luullaan, että se oli se: Toni se oli. Vaikka oli siellä muitakin. Ainakin kolmaluokkalaisia, neljäsluokkalaisia, viidesluokkalaisia ja kudesluokkalaisia. Niin, ja ainakin yks eppu. Ehkä se olikin joku niistä. Ai, missä? No siellä käytävässä, menossa ulos siinä ruuhkassa...mutta kun mua tuuppasi joku...

Lopulta: lapsi syliin toviksi, ja rauhoittumaan omalle paikalle. Puhelin ja monisteet saavat odottaa.  Kahvia en edes muista kaivata.


klo 9.05 Työpaikka, oma luokka:

Lilja-Onerva tulee välitunnilta luokkaan järkyttyneenä ja kuraisena: "Mun sormesta tulee verta!" Ympärillä seisoo kolme muuta lasta, jotka kaikki raportoivat silmät levällään "Mä näin kun se kaatu siinä portaassa ku me oltiin siinä sitä hippaa ja just ku mä hyppäsin siit jätekatoksen päältä niin mä näin et se kaatu...".

Yksi heistä itkee koska pelkää verta: "Mua varmana alkaa pyörryttää jos joku sanoo vielä sanan veri". Paikalle tulee kaksi muuta lasta, ja Yllyttäjä-Ykä alkaa hokea: "Veri, veri, veri, veri..."

Lopulta: napakka ja kovaääninen komento siirtyä TODELLA reippaasti omalle paikalle luokassa, samalla verta vuotavaa sormea pidellen ja lasta rauhoitellen. 
Yllyttäjä-Ykä saa kolme ylimääräistä käskyä, koska on jo ehtinyt siirtyä tällä välin Ujo-Urhon pulpetin viereen kommentoimaan tämän uutta hienoa Lego -paitaa lällyksi ja lapselliseksi vauvojen paidaksi. Muut lukevat pulpettikirjaa sillä aikaa kun laastaroin sormen. Opettamaan pääsen n. 9.20. Tunnin lopuksi kertaamme välituntialueen ja -säännöt.

klo 9.45 Työpaikka, oma luokka

Välituntikeskustelu Yllyttäjä-Ykän kanssa. Keskustelemme hyvistä tavoista ja siitä, miten toisille puhutaan. Ykä ei ole koskaan tehnyt mitään väärin. Ykä on aina kiltti huomaavainen muille, eikä koskaan puhu muille rumasti. Paitsi ehkä joskus. Tai ei ehkä ole. Paitsi että on saattanut. Ehkä.

Lopulta: Kirjaan keskustelun ylös Ykän kansioon. Paksuun kansioon.


klo 10.35 Työpaikka, lounasjono

Oppilaat jonottavat linjastolle. Elmeri potkii edessään jonottavaa Herkkä-Heliä. Kysyn: "Mitä täällä tapahtuu?" "Ei mitään" , vastaa Elmeri kirkkain silmin. "Oletko aivan varma?", kysyn ja hän vastaa: "Olen".
Keskustelun aikana Tunnollinen-Tiina kantaa tarjotintaan omalle paikalleen, kun Yllyttäjä-Ykä tarttuu häntä vyötäröltä varoittamatta ja takaapäin, alkaen vetää Tiinaa rajusti puolelta toiselle. Tiinan tarjotin heilahtaa ja astiat paiskautuvat sirpaileiksi maahan ruoka mukanaa. Ykää naurattaa. Tiinaa itkettää.

Lopulta: Autan Tiinaa hakemaan uudet astiat ja ruoan, kunhan ensin olen saanut lohdutettua itkun loppuun. Ykä siivoaa astian palat lattialta ruokailee vieressäni Elmerin kanssa. Saan lautasen eteeni 10.48, välituntivalvonta alkaa 11.00. Ehdin syödä lautasen lähes tyhjäksi. 


klo 12.00 Työpaikka, oma luokka

Oppilaat lähtevät välitunnille, jonka aikana minun on tarkoitus järjestää pulpetit ryhmiin, hakea mikroskoopit, petrimaljat, väriaineet ja edellisiltana otsalampun valossa keräämäni kasvit luokkaan. Sitä ennen olisi keskusteltava käyttäytymisestä ja oikeista valinnoista, sekä Ykän että Elmerin kanssa, koske he pääsevät koulusta jo nyt.

Lopulta: keskustelen vain toisen pojan kanssa. Toisen kohdalla joudun tyytymään siihen, että kerron palaavani asiaan seuraavana päivänä. Kirjaan tapahtumat ja keskustelut kansioihin. Paksuihin kansioihin. Saan melkein kaikki tavarat luokkaan, mutta mikroskooppeja vain yhden. Joku on vienyt ne varastosta merkkaamatta mihin ja milloin.


klo 13.00 Työpaikka, oma luokka

Iltapäiväryhmä pääsee kotiin, mutta Eveliina jää vielä toviksi luokkaan. Eveliinalla on yli puolet läksyistä tekemättä, kuten myös tuntitehtävistä. Eveliina osaa, muttei pysty keskittymään tunneilla. Tänään edes sermi ei auttanut rauhoittumaan.

Lopulta: teen tunnin verran rästitöitä Eveliinan kanssa kahden. Molemmilla on mukavaa - oikeasti. Tukiopetusta ei saisi antaa, koska siihen ei ole resursseja. Laskutan tunnin sitten joskus, käteen jää 5,1€.


klo 14.00 Työpaikka, oma luokka

Haaveilen iltapäiväkahvista. Sitä ennen on luettava tekstiviestit ja sähköpostit. Vauhti-Veeran isä on jättänyt kiukkuisen sähköpostin, koska en ole vastannut hänen aamulla 9.12 lähettämäänsä viestiin vieläkään. Viestissä kerrotaan, että Veeralla on ensi viikolla kaksi hammaslääkäriaikaa, ja kysytään voinko laittaa niiden tuntien tehtävät tiedoksi etukäteen, jottei Veera jää jälkeen. ("Hän on lahjakas, ja saa harjoitella iltaisin kotona matemaattisia yhtälöitä, ranskaa, sekä sanaluokkia, vaikka on vasta kahdeksan - ajatella!"). Vastaan kohteliaasti, että se kyllä onnistuu. Veera on kertonut että haluaisi enemmän aikaa kiipeillä puissa, muttei se onnistu kun on niin paljon tehtäviä ja siinä menee vaatteet likaiseksi.

Luen loput viestit, joissa kerrotaan mm. ettei Mirkun tarvitse uida, koska Mirkku ei pidä siitä, kysytään voisiko Janne opiskella saksaa äidinkielen tunneilla, koska osaa jo lukea, sekä pyydetään minua järjestämään jotain yhteisöllistä vapaa-ajan toimintaa lapsille ja heidän perheilleen.

Lopulta: Vastaan jokaiseen viestiin ja postiin. Täytän TyHy-kyselylomakkeen ja soitan kuraattorille. Kun lopetan kello on 15.15


15.15 Työpaikka, kopiohuone, kuvataidevarasto

Jätin kahvit väliin ja lähden monistamaan seuraavan päivän matematiikan tunnille materiaaleja. Tarvitsen 5 erilaista tuntimateriaalia ja 4 erilaista läksyä, jotta jokainen oppilas saa oman tasoisensa tehtävät. Lisäksi valmistan vielä kahdet erilliset ohjeet väripaperille ja erikoisfontilla, ja kannan kahta viikkoa etukäteen varaamani kannettavan tietokoneen luokkaan latautumaan, jotta myös fyysisin edellytyksin eriytettävät tulevat huomoiduksi. Varmistan, että lainasermi on paikoillaan siltä varalta, että rauhoittumispaikkaa tarvittaisiin seuraavana päivänä.

15.57 Kiirehdin kuvataidevarastoon noutamaan selluvillaa ja liisteriä, jotta paperimassan valmistaminen huomisen kuvataidetunnilla onnistuisi. Liisteri on loppu.

16.08 Soitan esimiehelleni pyytääkseni lupaa ostaa liisteriä. Se ei onnistu, koska loppuvuoden liisterit on jo ostettu. Jos niitä ei löydy varastosta, ei niitä siis enää ole.

Lopulta: En jaksa enää ajatella kuvataidetta, sillä lapsi on haettava päiväkodista viimeistään 45 minuutin kuluttua. Pohdin ajomatkalla, että minun on keksittävä jotain muuta seuraavan päivän kahdelle viimeiselle tunnille.


16.55 Päiväkoti, tuulikaappi

Oma lapseni tarraa kaulaan kiinni ja kysyy ärtyneenä: "Miks sä tulit niin myöhään? Miks mä oon aina viimenen?"


Lopulta: Pääsemme kotiin ja syömme päivällisen. Lapset katsovat lastenohjelmaa ja minä kaadan kupillisen kahvia itselleni. Sanomalehden mielipidesivuilla lukee: "Opettaja: luuletko tietäväsi kaiken? Kannattaisko välillä tutustua oikeaan elämään? Nimim. Vastustan kahvinjuontia ja pitkiä kesälomia"

















perjantai 21. syyskuuta 2012

Liikenneturpaa

Tein tovi sitten retken liikennepuistoon oppilaiden kanssa. Etukäteen tankkasimme liikennemerkkejä ja -sääntöjä, ja opettelimme jalankulkijan ja pyöräilijän turvallisuuteen liittyviä asioita. Ja mikä päivä siitä tulikaan!

Moni kummasteli, miten uskallamme lähteä kaupungin halki kävellen puistoon. Nooh...sitä siedättyy monelle vaaranpaikalle, tai sitten on vaan hullurohkea ja pikkaisen tyhmä ;) Ei vaan, vakavasti: lapset OSAAVAT kyllä, kun heille annetaan luottamusta.

Koko retken ainoa oikea vaaratilanne, suoranainen liikenneonnettomuus tuli vastaan paluumatkalla. Reipashenkinen ja vilkas oppilaani oli kävellyt koko matkan käsikädessä kanssani todella mallikkaasti. Sata metriä ennen koulua päästin irti tuumien: "Nyt on mennyt niin komeasti tämä päivä, että eiköhän loppumatka jo suju itsekin?"

Oppilas siirtyi vierestäni jonon kärkeen, suoraan minun taakseni. Noin 20 sekuntia myöhemmin kuului todella kova kumahdus: auto törmäsi johonkin?

Eeei...sen sijaan samainen oppilas piteli verta valuvaa suutaan ja huusi kuin palosireeni.

- Mitä tapahtui?

- Mnäääää törnmmmmäsinn siiiiiihennn...

- Mihin?

- ...tohon! (osoittaa liikennemerkkipylvästä)

- Näytäpäs... ,sanon ja laitan paperia suun eteen, ettei veri valuisi vaatteille. Totean, että huuli on haljennut.

- Miten siinä nyt niin pääsi käymään?

- No kun mä en kattonut.

- Hmmm....mutta mitäs me on kaksi viikkoa ja nytkin koko päivä harjoiteltu?

- No sitä että liikenteessä pitää kattoa ympärilleen...

Päivä päättyi terveydenhoitajan vastaanotolle, jonka kanssa vaihdoimme hymyileviä katseita pienen oppilaan tehdessä selvitystä huulensa halkeamisesta. Siitä huulesta tuli aika muhkea liikenneturpa ;)


keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Pottuja ja pottumaisia juttuja

Mitä ihmettä tapahtui kansankynttilälle, kun ei ole pahemmin leimunnut?

Arki sen ajan varasti, vaikka minullehan ei pitänyt koskaan käydä niin. Mutta kävipä kumminkin: blogistelu ja kaiken sorttinen päiväkirjaaminen jäi piiitkäksi toviksi vanhakantaisen, satiinipäällysteisin pahvikansin varustetun vihkon ja opeklassikon "Opettajan päiväkirjan" reunoihin kiirekoukeroin raapustettujen merkintöjen varaan.

Jaa, että miksi? Syitähän voi aina kaivella: laiskuutta...ajankäytön hallinnan opettelemista...perhekiirettä...harrastusrumbaa ja kouluzumbaa. Pah, pakko se on myöntää: ihan kaikkea kivaa ei vain ehdi. Elämä kun on valintoja.

Luulen että kaikki äidit käyvät tätä keskustelua itsensä kanssa aina tavan takaa: mitä MINÄ haluan? Itselleni, perheelleni, lapsilleni, työhöni, arkeeni, vanhuuteeni?

Samalla kun heitin bensaa liekkeihini työmaalla havahduin ruususen unesta myös siihen tosiasiaan, että omat lapseni ovat tosiaan kasvaneet  (vaikka unohtivat kysyä lupaa). Menneet venähtämään paitsi pituutta, ovat opetelleet itsenäisiksi ja itsepäisiksikin, mokomat. Tulevat ovesta, heittävät repun eteisen nurkkaan ja nappaavat fillarin tellingeiltä: "Moneltako mun pitää tulla?" Syövät kaksi kiloa pottua aterialla ja kysyvät tunnin päästä: "Óisko jotain syötävää?"  Niin sitä joutui heittämään hyvästit ainakin päiväkotivuosille, apupyörille, päiväunille(!) ja 400€/kk ruokalaskulle...tätä nykyistä en edes uskalla laskea.

Mutta sitten se, mitä kukaan ei ole kertonut. Isku kasvoja vasten. Miksei kukaan ole kertonut..? Lasten ikävuosien karttuessa niitä karttuu myös minulle - siis minulle! Lekavasaran lailla tämähtää tajuntaan se, että tässä on jo aikuinen, ihan aikuinen aikuinen. Ja tyttären mukaan aikuisen tunnistaa siitä että ne on vanhoja. Minä en halua.

Enkä nyt tarkoita ikävuosissa mitattavaa vanhenemista perinteisessä mielessä, enkä varsinkaan negatiivisessa mielessä, olenhan aina unelmoinut tulevani mummoksi. Pehmeäksi ja lempeäksi mummoksi, joka tarvittaessa potkaisee raggareita persuuksille.

Tarkoitan sitä vanhemeniseen havahtumisen tunnetta, kun tajuaa että "sitten kun" onkin nyt, tai ehti jo mennä. Siitä se kiire vasta alkaa, voi pojat. 

Valintoja on tullut sitten orastavia ryppyjään rasvaillessa tosiaan pohdittua.  Turhat rönsyt arjesta jäivät pois, ja sinne kalenteriin suhrumerkintöihin raivattiin reilusti tilaa sille "sitten kun" -toteutettavaksi aiotulle olla völlöttämiselle. Pottumaisia valintoja tuli tehtyä muuallakin kuin ruokalaskussa: äidin oma ja rakas harrastus sai jäädä, koska ne "Moneltako mun pitää tulla? Oisko jotain syötävää" -tyypit tarvitsevat harrastuskuskia, läksyjen tarkastajaa, rajojen asettajaa ja...pyykkärikokkia.

Ihanan rakkaan ja ihanan raskaan ekaluokan aikana kasvoi siis myös kansankynttilä, ihmisenä, opena ja äitinä. Tai sitten valui kuluneisuuttaan liekehtiessään, muutti muotoaan toiseksi jääden silti samaksi, löytäen uudellen sydämensä. Ehkä enneminkin niin.

Antaa palaa, nyt ollaan jo tokaluokalla ;)