keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Harmaannuttavaa hommaa

Syyslukukauden harmaannuttava vaikutus ei koske ainoastaan ulkoilmaa, luontoa ja säätä. Kansankynttilä huomasi männä viikkoina, ettei ole muistanut/ehtinyt/ihan vain saanut aikaiseksi tilata parturia sitten elokuun alun.

Mitäs tuosta, ei juurikasvu ja pitkäksi (lue: epäsiistiksi) venähtänyt kuontalo opettamasta estä, varsinkaan kun peiliin ei ehdi päivänvalon aikaan vilkuilla. Mukulat kyllä pitävät huolen siitä, että ope hoksaa milloin on aika "teherä jottain".

Käsityötunti, ompelua opetellen:

- Ope, väsyttääkö sua?, kysyy oppilas oikeassa kainalossa.
- No ei erityisemmin... (mieli tekisi ulvoa KYLLÄ! VOI KYLLÄ!)
- Ai, musta sä kyllä näytät väsyneeltä, palauttaa lapsi, saaden välitöntä tukea luokkakaveriltaan:
- Niin mustakin! Ihan niinku ope ois vanhentunut!

- Noh noh, ei kai nyt sentään. Opehan on vasta 16 täyttänyt.
- No et kyllä oo oikeesti! parahtaa jo luokan hiljaisinkin lapsi.
- Ooooolen, jo kahdeksattatoista vuotta...

Seuraa muutaman sekunnin hiljaisuus.

- Se narraa.
- Niin narraakin!
- Nii-in, kattokaa nyt: sillähän on jo harmaata tukassakin. Eikä kuustoistavuotiailla ole harmaata tukkaa!

Työpaikkaa lähinnä sijaitseva kampaamo sai puhelun uudelta asiakkaaltaan noin 7 minuuttia sen jälkeen kun oppilaat pääsivät koulusta.


lauantai 17. marraskuuta 2012

Lehtolapsestaan onnellinen

Voihan vehnänen, sanoi keliaakikko kun paakarille piipahti. Yhtä pöllämystynyt oli tämä kansankynttilä hoksattuaan yhtäkkisesti saaneensa palautetta.

Palaute poiki muutaman mietteen, joten aion avautua ja avata niitä hiukkasen. (Tästä alkaa historiaosio, kannataa lopettaa jos ei Liekinheittimen oamkohtainen "napanöyhtääminen" nappaa ). Lapsesta saakka olen raapustellut hajatelmia milloin mihinkin. Itseasiassa tämän päiväkirjaajan 30vee taiteilijajuhla taitaa olla juuri näinä aikoina. Aika lailla yhtä kauan olen rasittanut läheisiäni vähintäänkin kohtalaisella määrällä tarinoita, satuja, näytelmiä jne. Kumma kyllä kirjoittaminen ei ole poistanut puhumisen tarvetta, joka on...krooninen (tässä olen yrittänyt opettaa itseäni paremmille tavoille).

Tämä blogi on eräänälainen päiväkirjan ja luovan kirjoittamisen lehtolapsi: nopeasti ja sen enempiä tarkoittamatta alulle saatettu. Puolia on kummastakin, ja kovin on rakas äidilleen.

Oleellista on se, että kaikki tapahtumat ja tarinat ovat silkkaa totta ( muttei sitä totisinta, ovathan ne minun hupsua arkeani). Sen sijaan lapsista ainoastaan omani ovat kuvattuna juuri sellaisina kuin ovat, tyttö tyttönä ja pojat poikina. Päinvastoin kuin oppilasmuruseni, joihin liittyvät tapahtumat kuvaan ja kerron sellaisina kuin ne ovat, mutta vahvasti tunnistetietoja (esim. sukupuoli, nimet, ajankohdat) vältellen ja vaihtaen. Oma ammattietiikka muuten pisti hanakasti vastaan, kun pohdin voiko ope edes blogata siinä missä vaikkapa kirvesmies, kukkakauppias, poliitikko tai urheilija? Monessa muussa hommassa saa puida aika vapaasti työtään ja siihen liittyviä asioita ja ihmisiä, mutta näissä koulumaailman liekkihommssa on kyllä tukevat reunat joihin nojata: lainsäädäntöön kun on kirjattu mm. yksilönsuoja, lapsen oikeus turvalliseen kasvuun, salassapitovelvollisuus...noin niin kuin ihan vain muutamia mainitakseni.

Päädyin aikanaan päätelmään että voi se opekin bloggailla, jos vaan onnistuu pitää vilkas kieli keskellä suuta ja reippaasti toisinaan myös siellä poskessa. Karrikoidut stereotypiat ovat minulle rakas keino tehostaa viestiä, korostaa sitä, mistä se ajatus sitten oikein lähti. 

Tämä reflektoivan filosofisen ajattelun puuska päättyy havaintoperäiseen, täysin subjektiiviseen kuvaukseen:

 Huumoritajuni on aina ollut notkea, ja sen huono laatu sitkeä, mistä syystä tapani suhtautua maailmaan, arkeen ja ennen kaikkea itseeni lienee enemmän tai vähemmän pirskahtelevan kupliva. Niin, ja vähän pyöreä. Toisinaan multainen ja juurevakin, ja tarvittaessa kevyesti hapokas.