Lääkitys kohdillaan

Kansankynttilän liekki on lepattanut jo jonkun aikaa. Uusi ihana työpaikka on edelleen innostava ja rakas, mutta kuluneen lukuvuoden vastoinkäymiset ovat verottaneet paloaikaa siinä määrin ettei happea ole aina riittänyt kirjalliseen loimuamiseen.

Jostain, edelleen tuntemattomasta syystä hyvin kurissa pysynyt migreenivihulainen palasi kansankynttilän arkeen voimalla ja rytinällä melko pian lukuvuoden alettua. Niin sitten on kansankynttiläkin joutunut alistumaan luonnottomalle luonnonvoimalle ja turvautumaan medikaaliseen huolintaan. Siihen samaan kun lykätään elämän ensimmäinen, syksyn mittainen äänen käheys ja lopulta menetys, niin kummakos tuo jos ei juttu luista.

Nyt, kevään puolella lähes pariviikkoiseksi venähtänyt eläimellinen särky vei sormen suuhun jopa paikallisen sairashoivaamon päänsisustohtoreilta. Kansankynttilä olikin maaliskuun aikana sairaslomalla enemmän kuin yhteensä koko tähän astisella työurallaan. Nyt sitten käytetään jokapäiväisesti muutakin tablettia kuin iipattia, ja suihkutellaan Dymistaa nokkaan.

Lääkitys alkanee olla kohdallaan, kun taas kädet syyhyävät askartelemaan, pää pursuaa pedagogisia innovaatioita ja ääntäkin taas riittää. Siitäkin huolimatta, että kirkas kevätaurinko pakottaa sulkemaan verhot, ja lopullinen ero vanhojen rakkauksien tumman suklaan ja punaviinin kanssa on nyt totisinta totta.

Mikäs tässä, kunhan vaan pää kestää ;)

Keltaisen lumen salaisuus

Kansankynttilä rakastaa tutkivaa oppimista ja ihmettelyä. Niinpä kansankynttilän luokassa kaivettiin esille petrimaljat, pipetit, suurennuslasit ja mikroskoopit. Luistelutunnilla onnistuttiin jättämään osa lumesta syömättä, ja haettiin sitä purkissa sisälle. Eikun tutkimaan.

Kiteet, hiutaleet, kulmat ja särmät saivat kokonaisen luokan eppulaisia haltioitumaan luonnon ihmeiden äärelle. Jätimme lopun lumen purkkiin kannen alle sulamaan, ja jatkoimme tutkimista seuraavana päivänä:

- Mitä tälle on tapahtunut? Tää on ihan likasta!
- Niinkö?
- Hei, niin on tääkin!
- ...ja tää..?

- Millä tavalla se (vesi) on likaista?
- Täällä on jotain karvoja...ja ötököitä.
- YÄK!
- Täälläkin on...

- Miten se lika on sinne päässyt?
- ????
- Laitoittekos ne kannet kunnolla kiinni eilen?
- Joo-o, ja sähän ope vielä tarkistitkin ne.
- Niiin, miten ihmeessä siellä purkissa voi sitten tuollaisia olla?

Kansankynttilä varautuu jo ottamaan pikakelauksella esille oksennuspussia, kun lumensyönnissä kunnostautunut oppilasmurunen vastaa:

- Siis noi kaikki on ollut siellä lumessa... ja toinen oppilas jatkaa:
- Onneks ei otettu sitä keltasta, aattele mitä sieltä ois voinu löytyä.

Ei muuten tarvinnut enää huomautella lumen syönnistä.

Liikuttava Joulupuurokuvaelma

Ehkä liikuttavinta opettajan työssä on ekaluokkalaisten joulujuhla. Siinä nimittäin on hyötyä notkeista nivelistä ja nopeista reflekseistä.

Kansankynttilän luokka pääsi tänä vuonna myös stagelle, ja sai ilokseen kunnian esittää joulukuvaelman. Kirjavan lukutaidon, ja vielä kirjavamman keskittmisen taidon ohjaamana päädyttiin sanattomaan viestintään, ja kokoamaan näyttämölle "jouluseimi".

Ave Marian soidessa opeteltiin liikkumaaan hi-taas-ti ja ääneti, sekä pysymään aloillaan 2 minuuttia ja 38 sekuntia. Juhlan koittaessa tiesimme ketkä osaavat! No yksi aa!

Ja sekunneista se olikin kiinni: rinnakkaisluokan opettajan noustessa portaita ylös hakemaan esiinytyjiä näyttämän taakse, otti Joosef ennakkoa varpajaisista ja oksensi kaaressa tulevan isän jännityksensä luokan lattialle ja open nilkoille. Kansankynttilän salaman nopea korkokenkäloikka pelasti luin pelastikin enkeleiden kaavut roiskeilta!

Enkeleiden joukkopaniikkireaktio katkaistiin napakalla "NYT HETI NÄYTTÄMÖLLE" -käskyllä, ja Joosefin raitakaapuun jäi muutama tummankostea raita enemmän kuin alkuperäisdramatisoinnissa oli ajateltu. Siitä huolimatta urhea nuori mies kantoi vastuunsa, ja saatteli Marian perille saakka.

Spektaakkeli meni siis täysin nappiin, vaikka lampailla olikin niin kiire seurata yleisöä, että ne vahingossa vaelsivat melkein seimen ohi. Kukaan ei pudonnut näyttämöltä, pyörtynyt kuorossa tai kompastunut johtoihin.  Luojan kiitos, Mariakin muisti hämmennyksestä huolimatta ottaa lapsen mukaan!

Virallinen (ekaluokan)valvoja

Niin vain alkoi taas paluu arkiharmauden keskelle. Vaikka kansankynttilän arki ei niin kovin harmaalta tunnukaan. Puolitoistaviikkoinen uudessa työpaikassa, uuden ryhmän ja uusien kollegoiden kanssa on palauttanut mieleen puolietäisiä tuntemuksia kolmen vuoden takaa. Kyllä kuulkaa  ekaluokka on aina ekaluokka!

Puolitoista viikkoa töissä, josta kokonaiset viisi päivää uusien koululaisten varaemona, niistäjänä, laastarimestarina, sylinä, neuvojana, ojentajana ja opastajana ovat palauttaneet mieleen sen miten pienestä kaikki lähteekään. Uskomatonta miten ekaluokka voi tuntua kiireettömältä ja leppoisalta paikalta - otetaan asia kerrallaan, opitaan uusia ihmeitä. Isoja ja pieniä, ja juuri sillä tahdilla kuin on tarpeen. Ja miten ihmeellistä onkaan se, kuinka jo tässä ajassa on opekin oppinut monta asiaa näistä valloittavista pieniin paketteihin pakatuista suurista persoonista!

Kyllä siinä kuulkaa sydän sulaa ja silmät hikoaa, kun toisen koulupäivän aamuna saa jo omakuvansa 7vee taiteilijan tuliaisina, ja kolmantena aamuna toinen seiskavee kipuaa syliin "ihan vaan vähän käymään, kun meinaa väsyttää". Puhumattakaan siitä yhä uudelleen huumaavasta ja mykistävästä, nöyräksi tekevästä hetkestä, kun oppilasmurunen ensi kertaa spontaanisti halaa koulupäivän jälkeen. Tätä työtä on vaan toisinaan niin helppo rakastaa. Sitä paitsi, missä muussa työssä voit piipahtaa vartiksi tai puoleksi tunniksi ulos roikkumaan pää alassuin rekiltä ja laskemaan liukumäkeä? Ihan palkallisena työaikana.

Kansankynttilä on siis raijannut runsaat romppeensa ja keskinkertaiset taitonsa tulevaisuuden toivojen koulijana uuteen koulukompleksiin. Työmatka piteni yhdellä kympillä, ja kansankynttilän töistä palautumisaika vastaavasti 5minuutilla - ei huonompi juttu sekään.

Lisäksi Kansankynttilä ryynäsi tällä kertaa työpaikkaansa kaikesta tutusta huolimatta myös aivan uudenlaisissa tunnelmissa: ihan aikuisten oikeaan, vakituiseen työsuhteeseen palkattuna. Kaikkien kahdensadan (ja risat) hakemuksen ja kymmenien varasijakuningattaruuksien jälkeen koitti siis kuitenkin, ja viimeinkin SE elämän kevät jolloin ei enää päädyttykään siihen toiseen hakijaan jonka kanssa "oltiin samalla viivalla ja kumpikin loppusuoralla ja molemmat niin hyviä että ...mutta kun..."

Tämä työ on mun! Ja niiiiiiin rakas.

Kouluiloa lukuvuoteen 2014-15!

Suolenpätkiä ilmassa ja muovipussi päässä

Vietimme juuri jokakeväistä roskaretkipäivää. Kotikaupunkimme kaikki koulut osallistuvat oman asuinalueen siivoustalkoisiin nyppimällä maasta tupakantumpit, paperi- ja muoviroskat, sekä muut sen sellaiset väärään paikkaan ihmisen toimesta joutuneet jätökset. Päivä sujui Kansankynttilän luokalta oikein mukavasti:

• Vain kaksi unohti tulla kouluun.

• Vain kaksi unohti muovipussin kotiin.

• Vain kaksi yritti laittaa muovipussin päähän ohjeenannon (5min) aikana.

• Vain yksi meinasi epähuomiossa kävellä ajotiellä. (Onneksi opella on erityisen kantava ääni.)

• Vain yksi yritti sukeltaa (onneksi jalat edellä) soiseen lammikkoon upoten sinne pikkukengissä polviaan myöten.

• Vain kaksi unohti tulla kokoontumispaikalle määräaikaan mennessä.

• Vain yksi riisui siivoushanskat laitamalla sormikkaan etusormen hampaiden väliin.


"Luontopedagogiikan" jälkeen pääsimme takaisin luokkapedagogiikan pariin. Ohjelmassa oli ahvenen preparointi:

• Vain 4 alkoi voida pahoin, maskeista huolimatta joutuen lopettamaan homman kesken. 

• Vain kaksi heitteli suolenpätkiä. 

• Vain yksi loukkaantui, kun ei saanut viedä kalan silmästä irrottamaansa linssiä mukanaan kotiin.

• Vain kaksi oksensi kalanhajun vuoksi (yritettyään sinnitellä huonosta olosta huolimatta, "koska ne sisälmykset on siistejä")

Lopuksi vain neljä jäi tekemään koulun jälkeen tekemättömiä matematiikan läksyjä. (Ja näistä vain yksi jätti tulematta) 

Ja kyllä, tämä ON maailman paras työ. Eikö olekin?

PS. Onneksi niitä nenäverenvuotoja oli tänään vain kaksi, melkein jäi huomaamatta siinä kaiken muun lomassa 

Aamupahoinvoinnin jälkeen katkolle

Kansankynttilän kevätlukukausi on edennyt siihen pisteeseen, että viikot soljuvat kesää kohti kuin varkain. Mukavan hektisten, mutta sitäkin antoisimpien opetustehtävien lomassa pääsee myös harrastamaan, tai oikeammin harrastuttamaan. Tulevan perikunnan kuljettaminen hikiharrastuksiin kartuttaa kansankynttilän ajotaitoa säällä kuin säällä: rapa roiskuu ja hikikarpalot kohoavat myös schaföörin otsalle. Satunnaisesti viikkoihin sisältyy myös päiviä, jolloin ei tarvitse kuljettaa ketään minnekään. Tosin sellaisesta taitaa olla jo...noh, antaa olla.

Männäviikkojen iloisen arkisessa lento-oravanpyörässä alkoi Kansankynttilällä kuitenkin hieman liekki lepattaa. Innon, tunnollisuuden ja liian kireiden aikataulujen lomassa ehkäisy petti vanhan tutun, Mr. Migrenin tultua rytinällä. Vaikkei vanha suola todellakaan janottanut, sai tämä salakaataja Kansankynttilän kaadettua petiin peräti pariksi päiväksi.

Pitkän eron jälkeen tapahtunutta kohtaamista seurannut kokopäivätoiminen aamupahoinvointi oli sen verran karmea kokemus, että ihan heti ei tee mieli altistua moiselle. Onneksi sain turvaksi ryhmän Triptaaneja, jotka kulkevat mukana varjon lailla minne menenkin.

Nyt, kun lääkitys on kohdillaan, ollaan myös katkolla: syvä ja lämmin suhde punaviiniin on toistaiseksi jäähyllä eikä tilannetta paranna se, että myös kaikenlainen flirttailu Hra Da R.K. Schokoladin kanssa on ehdottomasti kielletty. (Myönnän, ratkesin siihen jo kerran, mutta ihan vain pikkuisen.) Onneksi lääkärit eivät tiedä intohimoisesta, raudanlujasta VTVIS* -suhteestani Herra Giryaan...

*VainTarpeenVaatiessaIlmanSitoumuksia

Geotermisiä rajoitteita ja narinaa

Kansankynttilän työtä on rasittanut kuluneiden talvikuukausien ajan
geotermiset rajoitteet. Näiden rajoitteiden myötä on vaarantunut
kokonaisten vuosiluokkien opetussuunnitelmallinen tulevaisuus, ja ihan
ammattikunnasta riippumattomista syistä.  Kansallinen katastrofi on
käsillä:

1)    Lumen puute estää luistelemasta. Liikunnan opetussuunnitelmaan jää
aukko, kertakaikkinen jääaukko. Valio ja Ingman ovat luvanneet yhdessä
Frionorin kanssa tukkia aukkoa parhaansa mukaan lahjoittamalla mehujää- ja
kalapuikkoja aukkojen täyttämiseksi. Koululiikuntaliitto pohtii kantaansa
asiaan.

2)    Lumen puute estää hiihtämästä. Opetussuunnitelmaan jää toinenkin
ammottava aukko (paaaaljon suurempi reikä,  kuin näillä nykyajan
hiihtimien etäisesti sompaa muistuttavilla muovihärpäkkeillä umpihankeen
tuikitut hiirenkolot ovat).

3)    Lumen puute pilasi HIIHTOloman. Hiihtoloman viettäminen muuten kuin
hiihtäen on kansallisperinnön häpäisemistä. Oppositio syyttää tilanteesta
hallitusta ja jättää aiheesta välikysymyksen heti kevään tullessa, kun
VR:n junat taas toimivat ja edustajat pääsevät työpaikalleen.

4)    Lumen ja jään puute estää pilkkimisen. Paitsi luennoilla ja
perjantai-iltapäivien oppitunneilla.

5)    Lumen puute pilasi laskiaisen. Tilanteesta huolestunut
Opetushallituksen kriisinhallintaryhmä esittää tilalle
leppoistamiseen keskittyvää mindfullnesshenkistä Laiskiaista.

Ja lopuksi:
Lumen puute aiheuttaa narinaa kaikkialla paitsi kuomakenkien alla.

Olli on mäntti

Tämä aika vuodesta on koulumaailman jännittävimpiä. Pimenevät aamut ja Joulupukin apureiden liikekannallepano aiheuttavat vuodesta toiseen pientä sutinaa pikkuihmisissä. Ja jos on ihan rehellinen, niin kyllä tässä isommatkin alkavat jo käydä joulukierroksilla.

Kierros kellon ympäri menee muuten Kansankynttilän havaintojen mukaan yllättävän nopeasti. Ainakin silloin, kun peruspäivän päätteeksi roudaa hieman huonekaluja, rakentaa pikku näyttelyä, kirjoittaa läjän sähköposteja, lukee pari raporttia, väsää siinä sivussa muutaman joulukoristeen, päivittää parit appit ja yrittää päätellä mihin mustaan aukkoon koulun mehukannut ovat tällä kertaa mahtaneet kadota.

Sitten vielä viuhdotaan tukka tötteröllä pitkin ja poikin, jotta iltapimeällä voidaan koota reilu kaksikymmentä noin kymppivuotiasta perheineen muutamaksi tunniksi takaisin kouluun. Jännitys ja odotus huipentuu stagella ja kuitataan lopullisesti kevyellä sokerihumalalla. Mutta se lasten aito ilo! Ilmeet, eleet, katseet ja puheet juuri tällaisena päivänä - taas tietää Kansankynttiläkin, miksi niin työstään tykkää!

Vietettyään tämän ikimuistoisen, tekijöidensä näköisen pikkujouluillan oppilasmurusten ja heidän perheidensä kera, keräsi Kansankynttiläkin perikuntansa pimenevästä koulusta ja kaasutteli kotia kohti. Takapenkin väellä oli asiaa:

- Äiti, meidän luokan Olli on mäntti?
- Miten niin?
- No kun se valittiin.
- Mitä..?
- No kun se valittiin meidän luokassa.
- Tietääks teidän ope siitä?
- No tietty, sehän sen valinnan teki!
- ???? Siis ope valitsi Ollin teidän luokan mäntiksi?
- No EI, kun MÄNKIKSI. Mä olen murjaanien kuningas ja...

Jep, taitaa olla aika pienentää kierroksia ja huilata.

Korkkarisprintti ja spagaatiasana

Tiedättehän sen tunteen, kun lukuisten enemmän tai vähemmän huonosti nukuttujen öiden jälkeen saa nukkua hyvin? Ja sen, kun sitten herää ja venyttelee raajojaan makea, hymyä muistuttava virne huulillaan ja kääntää kylkeä? Puhumattakaan siitä ohikiitävästä, kertakaikkisen säväyttävästä sekunnista kun silmäluomien välistä piirtyy verkkokalvolle kuva herätyskellosta, josta ei tarvitse välittää. Paitsi silloin, kun sen osoittama aika on tunnin liian paljon...

Aamuisesta pommiin nukkumisesta likipitäin toipuneena Kansankynttilä painoikin sitten oikea etujalka suorana moottoritietä pitkin kohti sivistävää työpaikkaansa, mielessään vähemmän arvostettuja sivistyssanoja mumisten. Radiossa aamuäänet setvivät samaan aikaan jonkin jooga asanan tuomaa jumalaista kokemusta, "miten just sillon tajusi et hei, elämä on tässä. Näin tän pitää mennä". 

Kyseisen pikataipaleen jälkeen (nopeusrajoitusten puittessa toki...) oli enää jäljellä korkokenkäpikajuoksun uuden piiriennätyksen rikkomisyritys halki jäisen pihamaan. Yritys hyvä, toteutuksessa toivomisen varaa.

Syystä tai toisesta nopeuden ja laskeutumiskulman, sekä ilmatilan arviointi petti juuri ulko-oven edessä lojuvan ritilän ensimmäisen neljänneksen loppupuolella. Spagaati ei ole koskaan ollut kansankynttilän lempimuuveja, mutta yllättävän hyvin siihenkin taipuu. Ainakin jos on korko siellä ritilän välissä jumissa. 

Ei muuta kuin takalisto mustana kohti uusia kommelluksia. Ja terveiset sinne radioon: oli aika kaukana jumalaisesta tämä kokemus mutta venyinpä minäkin. Vaikka ei sen näin pitänytkään mennä.

Karvainen isä ja tuntosarvet

Isänpäivän alla Kansankynttilänkin työpaikalla valmistauduttiin juhlistamaan isiä. Luokassa vallitsi suloinen kuhina kun lapsukaiset väsäsivät hartaudella ja silmät loistaen salaisuuksiaan isille, vaareille, enoille ja muille tärkeille miehille. Kansankynttilä pääsi jälleen nauttimaan työnsä luontoiseduista seuraamalla lasten autenttisia ja ainutkertaisia keskusteluita.

- Siis meiän iskä tulee tooooosi iloseks tästä. Se ei kyl usko et mä oon tehnyt tän ihan ite!

-Nii, ei meiänkään iskä.

- No hei, eihän se ees nää tätä.

- Hä?

- No en kai mä nyt anna mun iskän lahjaa sun iskälle?

- No et todellakaan, kai mä nyt tarkotin tätä mun omaa...

Hieman myöhemmin toinen oppilaspari tutki tekemiään kortteja reipasta vertaistukea ja -palautetta viljellen.

- Miks sun kortissa on peikko?

- Ei se oo peikko, se on iskä.

- Siinä tapauksessa sun isäs näyttää ihan peikolta, jolla on tuntosarvet.

- Kuule, ehkä sun kannattas kääntää se kortti ympäri. Noi piippurassi mitä sä nyt vissiin luulet tuntosarviks on   kyllä jalat.

- Aaaa, okei...mut miks sä teit siitä isästäs noin karvasen?

- No kun se harrastaa nyt sitä syöpää.

- ...???

- Nii, ku se kasvattaa viikset ja parran, kun se ei tykkää syövästä. Oppilas madaltaa ääntään ja jatkaa:  - Se on kuule pee aa äs - mä  en voi sanoa  sitä sanaa nyt, mut tiiät mitä mä tarkotan - tauti. Siihen voi kuolla.

- Ok, nyt mä tajuun. Hieno kortti. Mut sitä mä en vieläkään tajuu miten karvat on harrastamista.

- Ei meidän äitikään tajua. Se sano iskälle, et tulee tosi kylmä marraskuu. Sen kuulemma tietää siitä et iskä ei   aja partaa.

- Ai et muka teidän iskän naamasta voi ennustaa säätä?

- Niin se sano, mut en mäkään kyl oo ihan vakuuttunu.


Iloista isänpäivää ja mukavaa Movemberia!

Tulta päin, vastaus blogihaasteeseen

Kansankynttilä törmäsi itselleen uuteen blogimaailman ilmiöön: haasteeseen. Lukija Rva Pioni oli ladannut piippuun todella haastavia kysymyksiä, joten Kansankynttilä päätti antaa palaa. Mikä ei tapa, se korkeintaan korventaa ;)

Ensin kysymykset ja vastaukset:

1)  Mitä sinulle merkitsee pyhä/mikä sinulle on pyhää?

Minulle on pyhää ihmisen yksityisyys ja minuus, elämä.

2)  Mistä asioista nautit eniten vapaa-aikanasi?

Se vähäinen vapaa-aika, josta Kansankynttilä ehtii ja osaa nauttia koostuu parhaimmilaan pienistä, yksinkertaisista asioista. Nyt syksyllä onnea on takkatuli, kynttilät, pala tummaa ja lasi punaista.

3) Mikä tällä hetkellä on itsellesi elvyttävintä arjen keskellä?

Kirjoittaminen.

4) Mainitse jokin sinulle merkittävä musiikkikappale.

Chisu: Kohtalon Oma

5) Mainitse jokin sinulle merkittävä kuvataiteellinen taideteos.

Ensimmäinen kotiin hankittu grafiikan lehti: J.Markkasen Ylösnousemus.

6) Onko sinulla turvavaate/turvavaatteita? MIllainen se/ne ovat?

Kansankynttilässä on kaappi täynnä mustia 3/4 hihaisia trikoopaitoja ja sinisiä stretch-farkkuja. Kertonee jotain...

7) Lapsuusmuisto, joka tulee mieleesi ensimmäisenä.

Kansankynttilän verkkokalvoille piirtyy ensimmäisenä kuva yökyläreissuista mummon luokse yhdessä samanikäisen, rakkaan serkkutytön kanssa.

8) Unelmasi tai haaveesi tällä hetkellä.

Virka...

9) Pystytkö näkemään itsesi vanhana? Millainen olet?

Helposti, Kansnakynttilällä on vanhana syntynyt sielu! Olen varmaankin aika suulas ja utelias mummo, joka kirjoittaa öisin tarinoita lapsenlapsille. (Toivottavasti muisti pelaa loppuun saakka, ja jos ei pelaa, niin sitten olen varmaan aika haastava tapaus läheisilleni...)

10) Mikä sinusta on parasta lähestyvässä vuodenajassa?

Lumi ja hiihtäminen: pimeää ja mustaa, luonnon riisunutta aikaa inhoan.

11) Miten suhtaudut joulunodotukseen?

Joulu on lempijuhlani - lämmin, rentouttava ja pysäyttävä. Odotan innolla.

Ohjeet olivat seuraavanlaiset:

1) Haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään.

2) Haastetun tulee vastata 11 kysymykseen, jotka haastaja on valinnut.

3) Jokaisen haastetun pitää keksiä 11 uutta kysymystä uusille haastetuille.

4) Haastajan tulee valita 11 blogia, joissa on alle 200 lukijaa.

5) Sinun tulee kertoa, kuka sinut on haastanut ja kenet sinä haastat.

6) Ei takaisin haastamista.

Itse lähetän haasteen eteenpäin seuraaville blogeille:

Lasi skottia

Rautalangasta viäntäen

Apua, oon ope!

Syntisen hyvää

Petran korut

Jemina & HobbyHorses

Loten nukkekotipäiväkirja

Auskummitus

Omin käsin tehty

Kakku Korpi 

Kansankynttilä vai pelastusrengas?



...ja kysyn näitä:

1) Miten ja miksi perustit blogisi?

2) Mikä saa sinut innostumaan?

3) Kuka on sellainen historiallinen henkilö, jonka haluaisit tavata?

4) Mikä oli lapsuuden haaveammattisi?

6) Kuinka usein suret tekemättömiä asioita?

7) Minkä haaveesi haluat toetuttaa seuraavaksi?

8) Mitä säilytät yöpöydälläsi?

9) Jos heräisit kaikkivoipana, mitä tekisit ensimmäisenä?

10) Mikä supersankari olisit?

11) Mitä kirjoittaminen merkitsee sinulle?


PS. Oli muuten työläs postaus!

Lehmät ja kannibaalit

Kansankynttilä otti ilolla vastaan syksyisen työtauon ja pakkasi jälkeläisensä autoon. Parin tunnin päässä odotti ihana tekemättömyys.

Matkan aikana alakouluikäiset (7, 9 ja 10v.) perijät saivat äitinsä (jälleen) hämilleen aloittamalla yllättävän, tärkeän keskustelun.

- Äiti, miks kannibalismi on muka väärin? kysyi esikoinen.

- ....??? No tuota, se on sellainen ihmisen arvoon ja ihmisarvoon liittyvä juttu.

- Ai niinku moraali,etiikka ja sellaset?

- Just niin! vastasi äiti miettien samalla "että mistä se edes tietää tollasia kun moraali, etiikka ja sellaset". Ja huokaisi helpotuksesta. Ennenaikaisesti.

- Mut miks eläimiä sais syödä ja tappaa jos ihmistä ei saa? jatkoi esikoinen.

- No se liittyy jollain tapaa varmaankin siihen mikä on ollut jollain tapaa luontainen ravintoketju...ja ihmisen älylliseen tasoon. Nää on aika isoja kysymyksiä kyllä...

- Niin onki, mutta onhan esimerkiks lehmät tosi fiksuja, ja sitä paitsi ne osaa tehdä ruohosta maitoo, siihen ei ihminen pysty vaikka miten olis älykäs! kommentoi keskimmäinen.

-Toi on muuten äiti ihan totta, komppasi kuopus jatkaen: - Ja lehmät on lempeitä, sen näkee niitten silmistä.

- Jos OIKEESTI kunnoitettais sitä elämää, niin ei kyl syötäs mitään eläimiä, pohti keskimmäinen.

- Niin, ja jos sit kerta syödään, niin annettais niille edes ensin onnellinen ja mahdollisimman pitkä elämä, summasi esikoinen ja jatkoi: - Ja kanat elää muutenkin lyhyempään, ja koska niillä on pienet aivot ne ei ole varmaan kovinkaan älykkäitä. Ja sit tulis helpotusta vähän noihin energia-asioihinkin, kun ei menis energiaa niin paljon niihin mammuttimaisiin tuotantolaitoksiin...

Tässä vaiheessa keskimmäinen veti keskustelun yhteen äidin yrittäessä pysyä ojien välissä kuulemastaan hämmentyneenä:

- Eli jos halutaan olla hyviä, syödään vaan rehuja ja kalaa, joilla on tooooosi pienet aivot ja lyhyt elämä muutenkin.

- Niin, ja ostetaan vaan sitä luomuruokaa, niin edes me ei olla niin pahoja eläimille, päätti kuopus.

Mitäpä siihen sitten lisäämään. Perillä ostettiin luomuevästä ihan suosiolla.
Jostain kumman syystä.

Salarakas asialla, kuraa ennen kuuraa

Kansankynttilän työhyvinvointi koki hienoisen notkahduksen. Ylimääräiset pomput sydänalassa kutittelivat aisteja jo pitkin lukukautta, mutta varsinaisen mammuttimuljahduksen pumppuparka koki kun kansankynttilän salarakas, kaikkien opettajainhuonekeskustelujen kestoinhokki Wilma suolsi sellaisen ryöpyn kuravettä liekkeihin, ettei moista ole konsanaan nähty.

Pakko tunnustaa, että liekki alkoi lepattaa ja mieli maatua.

Vaikka syytönhän se Wilma on, sanat pantu suuhun ihan muiden toimesta. Ei ole Wilmasta kiinni viestin laatu, saati sen tapana sylkeä silmille sivutolkulla pottuilua, jopa herjoja. Mutta siinä se seisoi, rakentavan ja myönteisen yhteydenoton täydellinen vastakohta, lopussa voi hyvin -toivotukset. Oli muuten ensi kerta, kun työn vuoksi piti pisaroita valuttaa pitkin kylkiä.

Pakko tunnustaa, ihan ihminen se on opettajakin ja tässä kohtaa tunteet tulivat ennen tolkkua. Sokki, itku, suuttumus ja lopulta järkikin.

Ja järjen päästyä ääneen kansankynttilä päätyikin siihen lopputulokseen, ettei syliin oksennettu paha olo vältämättä tarkoita sitä, että juuri tässä sylissä asuu pahoinvoinnin ainoa lähde. Satuinpa vain sopivasti kohdalle, "muiden elämään sekaantuja, joka ei oikeasti tiedä tästä lapsesta yhtään mitään." No nyt tiedän enemmän.

Kansankynttilä jäi illan hämärtyessä pohtimaan, missä menevätkään hyvän maun, oikeusturvan ja virkavelvollisuuden rajat? Ja päätyi aika ripeästi siihen, että suotta tuota on enempiä pohtia, tolkkuhan siinä muuten menee.

Niinpä Kansankynttilä kiitti palautteesta ja toivotti Wilman suuhun sanoja laittaneet jälleen erittäin tervetulleeksi tapaamaan. Milloin vain, yksin kaksin tai vaikka kolmin.

Ei ole näkynyt.

Cafe latte ja pannacottasotilaat

Syyspimeän laskeuduttua arkemme aamuihin on kansankynttilän luokassakin havaittavissa kaamosväsymyksen ensikaikuja. Murusten ryhti on painunut pimeän viitan painamana kasaan, ja sama hämärän hyssy vetää silmäluomia väkisinkin maata kohti. Etenkin maanantaisin.

Kuluneen viikonlopun jälkeen pikkuiset opiskelijat tuntuivat ennenäkemättömän uupuneilta ja viikko aloitettiin leppoisasti jutustellen. Halukkaat (lue: kaikki) saivat kertoa yhden asian viikonlopustaan ja juttuahan riitti aina järvessä uimisesta (hrrrrr.....) aina viikonloppuvisiitteihin.

Nämä yhteiset juttutuokiot tuovat yleensä hymyn huulille, niin myös tänään. Viimeisten joukossa oli innokas oppilas:

- On ihan selvää että sä ope oot kyllä saanu tänä aamuna kahvia kun oot noin hyvälä tuulella, oliko ihan kafee lattee?

- Ei tainnut olla, ihan suodatinmustaa - mutta hyvin maistui. Mutta mitenkäs se sinun viikonloppusi?

- Ai joo, me oltiin vähän reissussa ja käytiin tosi hienossa näyttelyssä. Siellä oli niitä tooooosi vanhoja ja arvokkaita Pannacotta-sotilaita!


Jo virkeni kansankynttiläkin.

Hämmentäviä hetkiä pullotettavaksi

Kansankynttilän oppilaat ovat kuluneen syksyn aikana onnistuneet yllättämään opettajansa toistuvasti. Ensimmäinen hämmennyksen hetki tupsahti eteen heti lukuvuoden alkumetreillä, kun päivittäinen pikataival kopiokoneelta takaisin luokkamme omaan kotipesään sai yllättävän päätöksen.

Kun kansankynttilän korot olivat luokan kynnyksellä, alkoi tuntua ettei kaikki olekaan aivan niin kuin yleensä. Muutaman sekunnin murto-osan kokonaissilmäyksellä oli havaittavissa, että luokan KAIKKIEN lasten kengät ja takit olivat paikoillaan JA jokainen oppilas todellakin istui omalla paikallaan. Eikä siinä vielä kaikki: jok'ikisellä oli esillä luokan yhteinen hiljaisuuden merkki ja kasvoillaan merkityksellinen, jännityksen ja ylpeyden sekainen virne. Ja todellakin, sen kuuluisan neulan puotamisen olisi voinut kuulla. Helposti.

Taianomainen hetki raukesi remakkaan naurun rätkätykseen kansankynttilän tokaistua:
- Wau! Mikäs teitä nyt vaivaa? Ilon vedet valuivat silmistä yhdellä jos toisella, ja jokainen käsi huitoi pilviä puheenvuoroa pyytäessä: oli kuulemma näkemisen arvoinen juttu, open ilme.

Eivätkä ne oppilaidenkaan ilmeet hevin unohdu, varsinkaan siinä hetkessä kun ope sai sydämensä pohjasta kiittää ihanasta aamun aloituksesta ja kertoa miten paljon juuri näistä lapsista pitää, ja miten ylpeä hän oppilaistaan onkaan!

Jos ohikiitäviä hetkiä voisi pullottaa, olisi tämä hetki yksi niistä.

Sisäisen säilöjän paluu

Kansankynttiläkin seurasi mielenkiinnolla keskustelua, jossa vaadittiin koulujen kesälomien siirtämistä. Ajatus, siitä että lomat alkaisivat keski-eurooppalaiseen tapaan vasta juhannuksen tienoilta tuntui...hieman tympeältä. Eihän valon määrän ja lämmön lisääntymisen hulluunnuttamien murusten pakottaminen pysymään koulunpenkillä kokonaista kuukautta pidempään voi aidosti houkutella ketään tervejärkistä. Mutta kuinka ollakaan, alkoi Rouva Luonto puhua kansankynttilää ympäri tästä negaationellimäisestä ja niin kovin pinttyneestä "näinhän tämä on aina ollut" -ajattelustaan.

Lämpimän kesän aikastama sadonkorjuu nimittäin herätti kansankynttilän sisäisen säilöjän ikiroudasta, ja satojen kilojen omenalastit alkoivat muuttaa muotoaan hilloiksi, soseiksi, hillokkeiksi ja mehuiksi. Keittiön keskimääräinen käyttötuntimäärä nousi exponentiaalisesti hetkessä, ja kellari alkoi täyttyä ennennäkemätöntä vauhtia. Sisäinen martta oli päässyt irti.

Ensimmäisen iloisen elonkorjuuviikon jälkeen kansankynttilän puoliso lähti lomalta takaisin töihin - huilaamaan. Tosin vasta kysyttyään (varovasti) 50litran omenalatikon ääressä: - Et kai sä enää niitä aio laittaa...? Ei tullut ymmärrystä miespololle, pitkä ja hidas, kiiluva katse vain. Ja aidosti typertynyt vastaus: - No tietenkin, eihän tässä ole vasta kun...42 purkkia...

Kansankynttilän mielestä Rouva Luonnon lähes sadistista huumorintajua kuvaa myös se, miten herukat ja mustikat kypsyivät juuri sillä viikolla kun koulutyökin alkoi. Lorauttipa Rouva vielä viimeisen puolen vuoden pahimmat rankkasateetkin juuri ensimmäisenä lomanjälkeisenä viikonloppuna - ja kas, kun lapset astelivat kouluun kera opettajiensa, väläytti Rouva Luonto mitä sädehtivimmät säänsä. Lämmöllä.

Kansankynttilä on kyllä koettanut kovasti kompensoida menetettyä elonkorjuuaikaa iltaisin metsässä, mutta huonolla menestyksellä. Mättäät ovat kirjaimellisesti turvoksissa metsin keltakultaa - ja jokainen kantarelli suorastaan huutaa: - Ota minut! Koeta siinä sitten rentoutua.

Tarkemmin ajatellen koulujen alkua voisi hyvinkin myöhentää. Ei haittaisi enää työ niin pahasti harrastuksia.

KWG sanoisi Pellervo-Pirittakin

Taas on se aika vuodesta kun lähipiiri alkaaa vinoilla (oikeastaan pitäisi käyttää ilmiötä rehellisemmin kuvaavaa toista v-alkuista sanaa) kansankynttilälle ja kollegoilleen. Poikkeuksen sääntöön muodostavat tietenkin muut opettajat ja erityisesti heidän läheisensä, jotka alkavat tähän aikaan vuodesta harkita vakavasti pakkoitoimia opettajakuntaa edustavien läheistensä henkisen tasapainon säilyttämiseksi.

Huhtikuun nurmipälvistä se useimmiten alkaa ja ihan viimeistään työn juhlasta. Kun vappukuplat eivät enää kivistä päätä, herää toinen pääsärky: kevät, juhlat ja arviointi. Samalla kun muu maailma laskee kalenteristaan kuinka hitosti niitä lomia niillä opettajanretaleilla onkaan, istuvat kansaa sivistävät tahot sulkeutuneina kouluihinsa tietoteknisen välineistön edessä ja paukuttavat satoja, jopa tuhansia sanallisia ja numeerisia arvioita järjestelmäään.

Ja kyllä kyllä: sehän nyt on ihan leppoissa. Muuta kuin naputtelee pärstäkertoimen mukaan parit fraasit ja heittelee numerot laatikoihinsa. Ja onneksi se bingokonekin on keksitty. Eikä kukaan huomaa jos sanallisen arvioinnin portfolion on kopsattu kaikille samat tehtävät, ja valokuvissa ei ole koskaan arvioitavaa lasta. Ja vaikka Matti ei vielä viidennelläkään lue sujuvasti ei varmaan haittaa, että siellä lukee olet "taitava ja analyyttinen lukija". Se nyt montaa tuntia vie, tekee tässä muutkin päätetyötä.

Ja siinä sivussa sitten opettavat 4-7 tuntia päivässä kevätauringon hullaannuttamia esiteinejä, suunnittelevat, harjoituttavat ja koordinoivat 600 hengen juhlia, rakentavat lavasteita, siivoavat ja tarvittaessa myös muuttavat työtilansa, suunnittelevat seuraavan vuoden töitä, istuvat moniammatillisissa verkostopalavereissa pohtimassa sopivaa tukea sitä tarvitseville, vastailevat kymmeniin päivittäisiin sähköisiin viestihin ja kirjaavat lukemattomia lausuntoja ja lomakkeita. Ja huomaavat tuntia ennen todistusetn jakoa, että tietohallinnon TVT-velhon tiuhan seulan läpi on lipsahtanut pieni, ihan pieni juttu. Yhdessäkään tulostetussa todistuksessa ei näy "siirretään seuraavalle vuosiluokalle" merkintää. Mutta se nyt on vaan yksi täppä siinä lomakkeessa. Voihan ne todistukset postittaakin.

Ja työn juhlaan se päättyy. Siihen hetkeen kun Pellervo-Piritta saa lukuvuositodistuksensa, sen josta ei tehdä kantelua virheellisen arvioinnin vuoksi. Hetkeen, jolloin hänet siirretään seuraavalle vuosiluokalle. Jolloin voidaan todeta että HÄN ON OPPINUT jotain. Vaikka sen saman kyllä voisi kuulemma lukea netistäkin.

Summa summarum: ontuvaan itseironiaansa tukehtumaisillaan oleva kansankynttilä päättää yrittää unohtaa tehneensä pelkästään huhti-toukokuussa palkkanauhan osoittamaan tuntimäärään verrattuna kaksinkertaisen määrän työtä (tehtäviä jotka kuuluvat virkavelvollisuuksiin), ja lähtee ihan hyvällä omatunnolla kesäkeskeytykselleen odottamaan heinäkuussa alkavaa lomaa.

Ai mikä keskeytys? Tähän sanoisi Pellervo-Piritta: "KWG"  ;)




   

Asenteella - Suomi on vapaa maa

Talveen liittyvät opetussuunnitelman toteuttamista vaikeuttavat ja estävät haasteet sotkivat kansankynttilän ja hänen katraansa liikuntatuntiarjen muutamiksi viikoiksi. Jo pelkästään luistimien, suksien ja ylipäätään sopivien liikuntavarusteiden löytäminen ja mukaan ottaminen ovat opettajalle luokkineen haaste. Puhumattakaan sellaisista ilmiöitä kuin lumipyry, pakkanen, kiire, henkilökohtaiset mieltymykset, ja pakko sanoa: asenteet.

Tällä kertaa kansankynttilä tyytyy kuvaamaan suoraan käytäväkeskustelua:

- Mulla ei kyllä oo sit huomenna luistimia.
- Ai miks?
- No kun mä en tykkää luistella.
- Musta se on ihan kivaa. Mikset sä tykkää?
- No kun ei mun äitikään tykännyt. Eikä iskä, paitsi sillon kun sai pelata kiekkoo.
- ...niin joo, en mäkään tykkää. Kun ei saa pelata sitä kiekkoo.
- Nii. Meiän porukat sano et mun ei tartte, jos mä en haluu. Suomi on kato vapaa maa.

Seuraavana päivänä lapsi tuo kouluu lapun: "Minun luvallani minun lapseni on vapautettu liikunnasta tänään. Allekirjoitus, vanhempi."

Virkamiehen tehtävää hoitava kollega jää pohtimaan, palvellako yksilöä ja perhettään noudattamalla "tilausta" vai lainatako lapselle luistimiaan ja siten noudattaa virkavelvollisuuksiaan, perusopetuslakia, opetussuunnitelmaa ja muita sen sellaisia..?

Ja kansankynttilä jää pohtimaan miksi itse aikoinaan vihasi koululiikuntaa kolmannelta lukioon, asennetta?

Raivoamista ja strategiapeliä

TAMMIKUISENA TIISTAIAAMUNA

Kansankynttilän luokassa virisi keskustelu siitä, miksi kouluun on tyhmää tulla tai miksi ei. Nopealla näppituntumaotannalla noin 90% tokaluokkalaisista näytti perustavan ”koulussa on tyhmää” –mielipiteensä seuraaviin pääperusteisiin:

a)      pakko herätä aikaisin

b)      pakko totella

Pakko todeta rehellisyyden nimissä, että myös opettaja on valmis allekirjoittamaan kohdan a. Sen sijaan tuo b jäi kiehtomaan. 

Työstään ja sen kehittämisestä innostuneena kansankynttilä tarttui hetkeen ja alkoi ohjata keskustelua kohti syvempää analyysia.

Tässä ne tiiveimmät pähkinät purtavaksi:

-        No, se on koulussa niinku tyhmää, tai silleen, ku täällä pitää aina tehdä silleen ku sanotaan.

-        Eikä sitten muualla tarvitse? kysyy ope (aidosti) hämmästellen.

-        No joo, mut ei silleen ku täällä...

-        Nii, ei tarttekaan, keskeyttää innokas luokkakaveri:

-    Mäkin aina vaan raivoon äitille niin sit se sanoo kummiskin et ihan sama, tee niinku haluat.

-        Joo, ja mä kans aina sanon et mä en vaan halua ku mua väsyttää tai sattuu johonki, niin sit mä pääsen huilaamaan sohvalle ja kattoon leffoja tai piirrettyjä. Ja jos mä sanon et kurkku on kipee saan yleensä sit juua kaakaoo siinä samalla.

-        Niin mäkin! Paitsi et mä joudun tekeen sen kaakaon ite, ku meiän porukat sanoo et mä oon jo tarpeeks iso tekeen ite.

-    Oikeesti??!! Mut entäs jos sä vaikka poltat ittes? Sehän on vaarallista.

-    No siks mulla on isä ja äiti, et ne tekee mulle kaakaon ja leivät. Ettei tuu haavoja tai mitään.     

-          Mun äiti ei kyllä anna periks, se aina vaan pakottaa tekemään kaikkee ihan tyhmää.

Ope ei (tietenkään) malta olla kysymättä mitä se kaikkee tyhmää tarkoittaa? Vastauksenkin saa samantien:

-         No niinku siivooon huonetta,  laittaan vaatteet lattioilta, ja tekeen läksyjä. Se ei ees usko mua yhtään kun sanon et kenenkään muun ei tartte...

-         Kyl mun tarttee, mut mä raivoon niin kauan en se antaa periks, ni sit ei tartte niin paljon ku ois aluks pitäny. Kandee kokeilla!

MYÖHEMMIN SAMANA PÄIVÄNÄ

Kupissa on toinen musta annos kahvia, kun kansankynttilä illan kähmässä pohtii paitsi koulun, myös kansakunnan tulevaisuutta.

Tulevilla työntekijöillämme on mitä ilmeisimmin varsin vahvat neuvottelutottumukset ja erinomainen strategioiden hallinta haluttuun "neuvottelu"tulokseen pääsemiseksi. Työpaikoista on parasta tehdä tilavia ja ilmavia, jotta myös työntekijöiden egot mahtuvat sisälle. 

Jättekiva ja onnittelut tulevaisuuden työnantajille. Unohtamatta vuosien 2016-2023 teinien vanhempia.

Arvontakeskustelu

Tammikuinen ilomme, arviointikeskustelut ovat täällä taas. Syyslukukauden satoa niitetään ja kiitetään urakalla, puolituntia ja perhe kerrallaan. Koulutyön arjessa on väistämättäkin pieni lisäsäväys, kun Turotertut ja Kirsikkapetterit alkavat hiljalleen ymmärtää kohtaavansa lähipäivinä SEKÄ huoltajansa ETTÄ opettajansa SAMAAN aikaan SAMASSA paikassa.

Ahdistuksen ja jännityksen lievittämiseksi on tietenkin syytä käydä tulevaa etukäteen läpi. Kerrata mistä asioista keskustellaan, ja miksi. Palata itsearviointiin ja punnita harkiten omaa koulunkäyntiä, tietojaan, taitojaan ja tapojaan. Niin tehtiin myös kansankynttilän luokassa.

Kun kolmas ja viimeinen kuluneella viikolla pidetty arviointiin ja arviointikeskusteluun liittyvä tunti itsearviointeineen on pidetty, palaa kaksi oppilasta käytävästä takaisin luokkaan:

- Ope?
- No mitäs nyt?
- No, kun sitä me vaan ois vielä kysytty, et mitä siellä arvontakeskustelussa voi voittaa?

Tarttiskohan open arvioida itsekriittisesti taitojaan...